Ihmisillä ei ole paikkaa eikä aikaa henkisesti kasvaakseen — ja tämä on surullista, tämä on vaarallista sille, joka on päässyt pitemmälle, sillä hän jää yksin etunenään, ihmiset eivät häntä näe, eivät voi vahvistaa voimiaan, ja tuo yksinäinen kuihtuu hyödyttömästi toiveittensa tulessa.
Minä puhun noille talonpojille, kun osaan heidän ihanaa murrettansa:
— Vuosisadat kulkee kansa maan päällä sinne ja tänne, hakee sellaista paikkaa, jossa se voisi vapaasti antautua oikean elämän viettämiseen, ja vuosisadat kulette tekin, maan lailliset isännät. Minkätähden? Kuka ei anna kansalle paikkaa, kansalle, joka on maan valtias, kuka on erottanut kansan, poistanut sen valtaistuimeltaan, kuka ajaa sitä seudusta toiseen, tuota kansaa, joka on luonut kaikki työt mutta myöskin kauniin puutarhan, jossa kaikki maailman ihanuudet kasvavat?
Ihmisten katseet syttyvät, heidän silmistään loistaa heräävä ihmishenki, ja minunkin näköpiirini muuttui suureksi ja laveaksi. Minä näen kysymyksiä ihmisten kasvoilla, ja vastaan heti niihin, minä näen epäluuloa, ja — taistelen sitä vastaan. Voimaa saan minä niistä sydämistä, jotka ovat aukaistut eteeni, ja sillä voimalla yhdistän minä heidät kaikki yhdeksi ainoaksi sydämeksi.
Jos sinä ihmisille puhuessasi satut koskettamaan sellaisia, joka on vaikkapa vaan salassakin jokaisen todellisen ihmisen sydämessä, niin silloin pulppuaa kuulijan silmistä valoisa voima, joka yhdistyy sinuun ja kohottaa sinut kaikkein yläpuolelle. Vaan elä ajattelekaan, että oma tahtosi on kohottanut sinua. Sillä kaikki sisälliset hengen voimasi ovat yhteistoimintansa kautta ryhtyneet ottamaan vastaan sitä suurta voimaa, joka sillä hetkellä virtaa ihmisistä. Ja kun ihmiset hajaantuvat, hajaantuu heidän henkensäkin, ja sinä olet taas — muitten ihmisten kaltainen.
Ja niin aloin minä nöyränä evankeliumini saarnaamisen, kutsuin ihmisiä uuteen toimeen uuden elämän nimessä, vaan en vielä tuntenut itsekään uutta Jumalaani.
Eräänä juhlapäivänä puhuin minä Slatoustin torilla, taas sekaantui poliisi asiaan, minut vangittiin, vaan kansa — kätki minut.
Siellä tutustuin minä myös suurihenkisten ihmisten kanssa. Yksi heistä oli Jasha Vladikin, hengellisestä koulusta tullut ylioppilas, joka nyt on varma ystäväni ja tulee koko ikänsä pysymään sellaisena. Jumalaan ei hän usko, mutta rakastaa kyyneliin asti kirkkomusiikkia. Harmoonilla soittaa hän virsiä ja itkee, tuo hellä ystäväni.
Minä kysyn hymyillen häneltä:
— Minkätähden sinä itket, kerettiläinen, ateisti?