Ihmiset lähestyvät, katsovat sairasta kasvoihin, mutta hänen isänsä puhuu kohtuullisen kovalla äänellä ja partansa keikkuu:
— Säälikää, oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman puolesta, joka jo neljättä vuotta elää ilman käsiä ja ilman jalkoja. Pyytäkää apua Jumalan Äidiltä, Herramme maksaa teille pyhistä rukouksestanne; auttakaa isää ja äitiä voittamaan surunsa.
Hän oli nähtävästi pitkät ajat kulettanut tytärtään luostarista luostariin ja kadottanut kaiken toivonkin tytön paranemisesta. Mutta väsymättä laulaa hän vaan samat sanat, ja tuntuvat ne hänen suustaan kuolleilta. Ihmiset kuuntelevat hänen pyyntöään, tekevät ristinmerkin ja huokaavat, mutta tytön silmäripset väräjävät yhä ilmaisten sisällistä tuskaa.
Ehkä olen minä nähnyt parikymmentä heikkoa tyttöä, kymmeniä riivatuita ja muita onnettomia, ja aina on se käynyt omalle tunnolleni, aina olen minä loukkaantunut heidän tähtensä, — minä olen säälinyt noita raukkoja, joitten ruumiissa ei ole voimaa ja jotka surumielisesti ja turhaan odottavat ihmettä. Mutta sellaisella voimalla kuin nyt en milloinkaan ennen ollut tuntenut sääliä.
Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tyttären valkeille kasvoille, ja sanoin selittämätön tuska oli vallannut hänen äitinsä. Minun tuli raskas olla, minä läksin pois, vaan en voinut unohtaa tyttöä.
Tuhannet silmät katsovat eteenpäin, ja äkkiä kietoo minut kuin pilvi lämmin ja tiheä sopotus:
— Nyt sitä tuodaan, tuodaan!
Kansa nousee raskaasti ja hitaasti vuorta kohden kuin meren aalto, kultainen lippu liehuu punaisena vaahtona ihmisten päitten päällä hehkuen runsaasti kirkkaita kipunoita, heiluu kuin tulinen lintu valaisten päivän säteillä Jumalan Äidin pyhää kuvaa.
Kansan rinnasta puhkeaa valtava huoahdus — tuhatääninen laulu:
— Rukoile meidän puolestamme Korkean Jumalan Äiti!