Mutta koleat äänet häiritsevät laulua:
— Eteenpäin! Eteenpäin!
Järvi hymyilee valoisan ja sinisen metsän keskessä, punainen aurinko sulaa ja uppoaa metsään, ja iloinen on kellojen vaskinen ääni. Vaan ympärillä on — surkean näköisiä kasvoja, kuuluu hiljaista ja surullista rukousta, silmät hämärtyvät kyynelistä ja kädet värähtelevät ristinmerkkiä tehdessään.
Mutta minä olen yksin. Kaikki tämä on minun mielestäni ilotonta erehdystä, voimattoman epätoivoa ja väsyneen armon odotusta.
Ihmiset lähestyvät. Heidän kasvonsa ovat pölyn peitossa, hiki virtaa puroina heidän poskillaan, he hengittävät raskaasti, katsovat omituisesti aivan kuin eivät näkisi mitään, ja tuuppivat ja tyrkkivät toisiaan. Heitä tulee sääli, säälittää heidän uskonsa voima, joka nyt haihtuu ilmaan.
Kansan liikkeellä ei ole loppua!
Herättävästi, mutta synkästi ja ikäänkuin moittivasti kaikuu ilmassa voimakas huuto:
— Iloitse, Sinä kaikkein autuain, iloitse!
Ja sitten taas:
— Eteenpäin! Eteenpäin!