Tomupilvessä on satoja mustia kasvoja ja tuhansia silmiä aivan kuin tähtiä linnunradassa. Minä näen, että kaikki nuot silmät ovat kuin yhden sielun tulikipunoita, sielun, joka ahnaasti odottaa aavistamatonta iloa.
Ihmiset kulkevat kuin yksi ruumis, nojaten tiukasti toisiinsa, tarttuvat toistensa käteen ja kulkevat kovin nopeasti aivan kuin heidän päämääränsä olisi kovin kaukana, mutta he olisivat kuitenkin päättäneet väsymättä kulkea sen päähän asti.
Outo hämmästys oli saanut valtaansa sieluni, ja kuin salama iski äkkiä muistiini Ionaan merkilliset sanat:
— Kansa rakentaa Jumalan!
Innostus valtasi vihdoin minutkin, minä lähdin kansaa vastaan, hyökkäsin mäeltä alas ja yhdistyin siihen ja lauloin täysin keuhkoin:
— Iloitse sinä siunattu voima, kaikkein voimien joukossa!
Minuun tartuttiin kiinni, minua syleiltiin, minä uin tässä ihmismeressä ja sulin yhteen tulisten hengähdysten kanssa. Ei tuntunut maata jalkaini alla, en tuntenut itseäni enkä ajasta välittänyt, vaan tunsin ainoastaan — ilon, joka oli niin tavaton kuin taivaat. Minä olin palavan uskon tulinen kekäle, olin suuri huomaamattomuudessanikin aivan kuin kaikki muutkin, jotka tämän yleisen riemun aikana ympäröivät minua.
— Eteenpäin!
Ja vastustamattomalla voimalla kulkee kansa eteenpäin, se on valmis tallaamaan jalkainsa alle kaikki aidat ja kuopat, kaikki tyhmyydet ja pimeät pelkonsa.
Minä muistan kuinka kaikki pysähtyivät minua lähelle, syntyi ahdinko, minä jouduin lähelle niitä kärryjä, joilla sairas makasi ja muistan sitten huudot ja vaatimukset: