— Rukoukseen! Rukoukseen!
Nyt syntyi hämminki: kärryjä tuupittiin, tytön pää keikkuu veltosti ja voimattomasti ja hänen katseensa oli pelkoa täynnä. Mutta kymmenien ihmisten silmät katselivat sairasta, sadottain risteili voimia hänen heikontuneen ruumiinsa päällä, jotka kaikki voimat halusivat nähdä sairaan nousevan vuoteeltaan, ja minäkin katselin syvälti tytön silmiin ja tahdoin innokkaasti muitten kanssa, että tyttö nousisi ei itse tähtensä, mutta jonkun muun tähden, jonka suhteen hän on kuin linnun höyhenet — tulipalossa.
Niinkuin sade kastelee virvoittavalla vedellä maata, samoin kasteli kansa voimallaan tytön kuivunutta ruumista, kuiskasi ja huusi hänelle:
— Nouse, rakkaani, nouse! Nosta kätesi eläkä pelkää! Nouse, nouse vaan rohkeasti! Sairas, nouse ylös! Rakkaani! Nosta kätesi!
Sadat tähdet syttyivät palamaan hänen sielussaan ja ruusunväriset varjot leikkivät hänen kuolleilla kasvoillaan, hänen silmänsä aukenivat vielä suuremmiksi, mutta nyt niissä oli ihmettelyn ja ilon leima, ja hiljaan liikuttaen olkapäitään kohotti hän nöyränä ylöspäin vapisevia käsiään ja ojensi ne kuuliaisena eteenpäin. Hänen suunsa oli auki, ja oli hän kuin linnun poikanen, joka ensi kertaa valmistautuu lentämään pesästään.
Silloin huokasi kansa — aivan kuin vaskinen kello tai pyhä vuori olisi pudonnut kaikella voimallaan sen päälle, — se hätkähti, horjahti ja alkoi huutaa kovalla äänellä:
— Jaloilleen! Auttakaa häntä! Nouse ylös, tyttö jaloillesi! Auttakaa häntä!
Me tartuimme kiinni tyttöön, kohotimme häntä vähän ylöspäin, laskimme sitten maahan, pitelimme hieman kiinni, mutta hän horjuu kuin tähkä tuulessa ja huutaa:
— Rakkaani! Herra Jumala! Oi sinä korkea Jumalan Äiti! Rakkaani, rakkaani!
— Kävele, — huutaa kansa, — kävele!