Minä muistan, mitenkä pölyiset kasvonsa olivat hiessä ja kyynelissä, mutta kyynelvirtainkin läpitse vaikuttaa ihmeitätekevä voima — usko omaan valtaansa, joka luo ihmeitä.
Hiljalleen kulkee meidän välissämme parantunut tyttö, luottavasti nojaa hän ruumiillaan, jossa elämä taas virtaa, kansan ruumiiseen, hymyilee, on valkea kuin kukka ja puhuu:
— Päästäkää minut menemään, minä olen — yksin…!
Hän pysähtyi, horjahteli — mutta käveli taaskin. Hän käveli kuin puukkojen päällä, jotka leikkaavat hänen varpaitaan, mutta hän käveli kuitenkin yksin, pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi, ja kansakin hänen ympärillään oli iloinen ja hellä kuin lapsi. Hänen ruumiinsa värisi ja vapisi, käsillään kosketti hän eteenpäin tahtoen nojata ilmaan, joka oli kansan voimaa täynnä, mutta joka taholla kannattavat häntä sadat valoisat säteet.
Luostarin portilla lakkasin minä näkemästä häntä ja saan vähän aikaa kootakseni ajatuksiani. Katselen ympärilleni. Kaikkialla näkyy olevan juhla ja juhlanhumua, kuuluu kellojen soitto ja kansan vallaton puhelu, iltarusko palaa kirkkaana taivaalla ja järvi heijasti purppuran punaisena sen valon.
Eräs mies menee ohitseni, hymyilee ja kysyy:
— Näittekö?
Minä syleilin häntä ja suutelin kuin veljeäni, jota en ole pitkiin aikoihin nähnyt, emmekä voineet sanoa toisillemme sanaakaan. Me vaan hymyilimme ja erkanimme ääneti.
… Yöllä istuin minä metsässä järven rannalla ja olen taaskin yksin, mutta nyt olin minä ijäksi ja eroittamattomasti yhdistetty henkeni kautta kansaan, tuohon kansaan, joka teki ihmeitä ja oli maan herra.
Minä istuin ja kuuntelin, mitenkä kaikki se, jota olin nähnyt ja oppinut tuntemaan, kasvoi minussa ja paloi yksinäisenä tulena, joka minusta heijastui maailmaan ja syttyi siellä suureen ja paljon merkitsevään liekkiin, pukeutui ihmetöihin, ja kiihoitti minua nielemään maailman niinkuin maailmakin on niellyt minun.