Kotona oli Titoff aina ajatuksiinsa vaipunut, hän puhui vaimonsa ja tyttärensä kanssa vähän ja silloinkin talousasioista. Talonpoikia ei hän milloinkaan haukkunut, vaan oli heille ylevämielinen — ja tämä oli pahempi kuin ruokottomain puheitten lasketteleminen. Hän ei milloinkaan missään asiassa antanut heille perään. Minkä hän kerran oli sanonut, sen hän piti, vaikka toinen olisi maahan asti kumarrellut.
— Heille pitäisi tehdä edes vähän myönnytyksiä! — sanoin minä kerran.
— Elä anna tuuman vertaakaan perää ihmisille, sillä — silloin olet hukassa.
Toisella kertaa taas — hän oli juuri pakoittanut minut laskemaan väärin — sanon minä hänelle:
— Ei niin saa tehdä!
— Miksi ei?
— Se on synti!
— Et sinä pakoita minua tekemään syntiä vaan minä pakoitan sinut. Kirjoita, niinkuin olen käskenyt, sinulta ei sitä asiaa milloinkaan kysytä, sillä sinä olet minun käteni! Etkä sinä sillä rehellisyyttäsi riko, elä sitä pelkää. Ei yksikään ihminen voi kymmenellä ruplalla kuukaudessa elää kunnollisesti, en minä eikä kukaan muukaan. Ymmärtänethän sen!
— Äh, sinua, — ajattelen minä, — osaat sinä heittää hiekkaa silmille!
— No, nyt on tarpeeksi, — sanon minä sitten. — Kaiken tällaisen täytyy loppua! Ja ell'ette te lakkaa tällaisista konsteista, niin kerron minä joka kerran kylälle, kun sellaista sattuu.