Hänen viiksensä nousivat nenään, olkapäät korviin ja hän kiristeli hampaitaan sekä pyöritteli pyöreitä silmiään. Me mittaamme silmillämme toisiamme, kumpi meistä on pitempi.
Sitten kysyy hän hiljaa:
— Onko se totta?
— On!
Titoff naurahti, aivankuin pivollinen kahden kopeekan rahoja olisi vierinyt lattialle, ja sanoi:
— Lörpötyksiä, sinä vanhurskas! Minun täytyy tehdä siten — sillä surkeatahan on ruplan asemasta pyydystellä kopeekkaa. Ja jos varkaita ahdistellaan, — niin alkavat he elää kunniallisesti.
Ja hän läksi ulos paiskaten oven kiinni niin kovasti, että ikkunan lasit helisivät.
Minusta näytti siltä kuin Titoff olisi siitä päivästä alkaen lopettanut kujeensa, mutta varma en siitä ole. Minua hän ainakin lakkasi viekottelemasta.
Hän oli muuten hyvin säästäväinen, ja vaikka ei hän kieltänytkään itseltään mitään, tunsi hän hyvästi kopeekan arvon. Hän rakasti hyvää ruokaa ja naisille oli hän ihmeellisen ahnas, — hänellä oli suuri valta, eukot eivät tohtineet kieltää häneltä, ja hän käytti heitä: tyttöihin ei hän koskenut, koska nähtävästi pelkäsi heitä, mutta muista naisista sai jokainen ainakin kerran olla hänen jalkavaimonaan.
Ja minuakin koetti hän usein yllyttää tähän.