— Auta minua, Herra, — rukoilen minä, — jotta en kadottaisi Sinun teitäsi eikä sieluni synnissä likaantuisi! Sinä olet väkevä ja laupias, varjele orjaasi pahasta ja ole hänen linnanaan taistelussa kiusausta vastaan, jotta en viekkaudella vihollista voittaisi enkä vaipuisi epäilykseen Sinun rakkaudestasi minua kohtaan.
Näin toin minä Herran sädehtivästä kauneudestaan puolustamaan minun pieniä asioitani, ja alennettuani Jumalan vaivuin itsekin mitättömyyteen.
Olga sulaa päivästä päivään suruunsa kuin vahakynttilä. Minä taas ajattelen, miltä hänestä tuntuisi elämä toisen miehen kanssa, enkä minä voi asettaa hänen rinnalleen ketään muuta kuin itseäni. Hänen äitinsä tuli yhä surullisemmaksi, katseli kyynelsilmin minua, oli ääneti ja huokaili. Titoff kätkee inhoittavia käsiään ja kulkee myös ääneti minun ympärilläni; hän kiertää minua kuin korppi kuolevaa koiraa saadakseen kuoleman hetkellä viedyksi silmät sen päästä. Kului noin kuukausi, minä olin yhä paikallani syvän kuilun partaalla enkä tiennyt, minne mennä. Elämä tuntui niin raskaalta ja vastenmieliseltä.
Kerran sitten tulee Titoff konttooriin ja sanoo minulle hiljaan:
— No nyt, Matvei, on sinun onneksesi ilmestynyt tilaisuus — mutta tartukin siihen, jos haluat olla mies!
Tilaisuus oli sellainen, että talonpojat olisivat hävinneet hyvin paljon ja maatila voittanut, ja Titoffin osalle olisi tästä tullut noin kaksi sataa ruplaa.
Hän kertoo minulle asian ja kysyy:
— No, tohditko?
Jos hän olisi muulloin tehnyt tämän kysymyksen, niin mahdollisesti en olisi joutunutkaan hänen käsiinsä, mutta hänen kysymyksensä sai minut nyt raivoon.
— Minäkö en tohtisi rosvota? — sanon minä. — Rohkeutta ei siihen tarvita, kun vaan on tarpeeksi konnamaisuutta ihmisessä. No, ruvetaan nyt sitten yhdessä varastamaan!