Se raato hymyilee ja kysyy:
— Entä synti?
— Kyllä minä pidän huolta omista synneistäni!
— No, hyvä on, — sanoo hän. — Tiedä nyt myöskin se, — että jokainen päivä vie lähemmäksi häitäsi!
Niinkuin susia pyydetään vuohenkaritsalla samoin pyysi hän minua, lurjusta, ja sai minut satimeen.
Ja sitten se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioita hoitaissani, ja minulla oli aina paljon rohkeutta. Me aloimme yhdessä ryöstää kansaa aivankuin olisimme pelanneet tammea, — hän siirsi, ja minä yhä ilkeämmin. Molemmat olimme ääneti, katselimme vaan toisiamme, hän vihreä hymy silmissä, minä — vihalla. Tuo mies oli voittanut minut, mutta vaikka minä olin menettänyt kaikki, en mitenkään tahtonut antaa hänelle perään tässä rikoksellisessa työssä. Ottaessani vastaan pellavia aloin minä punnita väärin ja nipistin talonpojilta jokaisen kopeekan, mutta rahoja en lukenut enkä edes käteeni ottanut, — sillä ne tulivat Titoffille. Luonnollisesti ei tämä ollut minulle sen helpompi eikä myöskään talonpojille.
Sanalla sanoen minä olin siihen aikaan kuin vimmattu, rintani tuntui raskaalta ja kylmältä ja sitä ahdisti. Jumalaa muistin — rankaisijana, ja usein minä nuhtelin Häntä:
— Miksikä et sinä voimallasi tukenut minua, miksikä asetit minut koetukseen, joka ei ollut järkeni mukainen, ja etkö nyt näe, Herra, miten sieluni joutuu kadotukseen?
Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin Olga alkoi minusta tuntua vieraalta; minä katselen vihaisesti häneen ja ajattelen:
— Sinun tähtesi, onneton, minä nyt myyn sielunikin.