Mutta heti alan hävetä ajatuksiani, ja sitten hyväilen häntä hiljaan.
Mutta ymmärtäkää, etten minä kärsinyt suuttumuksesta itseeni tai ihmisiin enkä siitä syystä hampaitani kiristellyt, vaan siitä syystä, ett'en kyennyt voittamaan Titoffia vaan olin antautunut tykkänään hänen valtaansa. Muistanpa vielä hänen puheensa hurskaista ihmisistä, — ja se muuttaa minut tykkänään jääksi. Mutta hän näkyi itsekin ymmärtävän kaikki.
Hän riemuitsee. Ja puhuu sitten:
— No, pyhimykseni, pian täytyy ruveta ajattelemaan sinulle omaa majaa, sillä täällä tulee sinulla vaimoinesi ahdasta — jos lapsiakin sattuu tulemaan.
Kutsui pyhimykseksi. Minä vaikenin.
Ja yhä useammin hän alkoi siten pimittää minua, mutta tyttärensä tuli yhä lempeämmäksi ja hellemmäksi minua kohtaan. Hän nähtävästi ymmärsi, miten vaikeata minun elämäni oli.
Titoff sai kerjätyksi palasen maata — hän kävi kumartamassa Loseffin taloudenhoitajaa — hyvältä paikalta maatilan takaa. Sitten alkoi hän rakentaa tupasta meille — ja minä yhä nylen sekä kiristän talonpoikia. Kaikki käy hyvin ja nopeasti, kukkaro paisuu, tupa valmistuu, se loistaa jo auringon valossa kuin Olgaa varten tehty kullattu kotelo. Nyt sillä jo on katto päällä, nyt pitää ruveta uunin tekoon, ja syksyksi siihen jo asumaan pääsee.
Kerran illalla lähden minä Jakimoffkasta, — panemaan verolle talonpoikain karjaa, — ja olen juuri päässyt ulos kylän lähellä olevasta puistosta, kun näen — tupani palavan auringon laskussa kuin vahakynttilän.
Ensin luulin minä auringon laskevan leikkiä, syleilevän mökkiäni kultaisilla säteillään ja kohottavan sitä ylös taivasta kohden, mutta sitten näen, miten — kansa häärää, ja kuulen, — kuinka tuli ulvoo ja puut särkyvät.
Viha täytti äkkiä sydämeni, minä näen Jumalan pahimmaksi vihollisekseni, ja jos minulla silloin olisi ollut kivi kädessä, niin — suoraan hänen otsaansa olisin sen heittänyt. Minä näen, miten varkaudella hankittu omaisuuteni kulkee savuna ja tuhkana pitkin maata, itse olin minä tykkänään kiihkon vallassa ja puhelin: