— Tahdotko Sinä, Herra, näyttää minulle, että olen uhrannut sieluni tuhkan ja tomun tähden, mitä? En tahdo nöyrryttää sinua, mutta en kuitenkaan usko, että mökkini palaa Sinun tahdostasi, vaan ovat talonpojat sytyttäneet sen vihasta minua ja Titoffia kohtaan! Minä en sen tähden usko Sinun vihaasi, että en olisi sitä ansainnut, vaan uskon, että tuollainen viha on sinulle sopimaton! Sinä et tahtonut auttaa minua hädän hetkenä, jolloin minä olin voimaton syntiä vastaan, ja siitä syystä olet sinä syypää kaikkeen enkä minä! Minä menin synnin teille kuin pimeään metsään, se kasvoi minun ylitseni, ja miten voin minä nyt vapautua siitä?
Eipä siltä, että nuo tyhmät sanat olisivat lohduttaneet minua. Eivätkä ne asiaa parantaneetkaan, vaan herättivät sydämessä ilkeää itsepäisyyttä.
Minun mökkini paloi nopeammin kuin kiihko asettui sydämessäni. Ja yhä seison minä lehdon reunalla puuhun nojaten ja taistelen taisteluani, kunnes äkkiä olen näkevinäni Olgan kalpeat kasvot surun ja kyynelten vallassa.
Silloin puhun minä taas Jumalalle rohkeasti, kuten vertaiselleni:
— Jos sinä olet voimallinen, niin olen minäkin — voimakas, — niin että olisit voinut menetellä oikeuden mukaisemmin.
Tulipalo sammui, tuli pimeä ja syntyi hiljaisuus, mutta pimeydessäkin vielä tulenkielet ojentelevat itseään aivankuin pieni lapsi, joka itkemästä lakattuaan vielä nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti kuin väärä puukko peltojen keskeen kätkettynä, ja minua halutti ottaa tämä puukko ja iskeä sillä, että ilma vinkuisi.
Puoliyön aikana tulin minä kylään, — talon portilla oli Olga isänsä kanssa odottamassa minua.
— Missä sinä olet ollut? — kysyy Titoff.
— Olin vuorella ja katselin sieltä tulipaloa.
— Miksi et tullut sammuttamaan?