— Olenko minä mikään ihmeitten tekijä, — sylkisinkö vaan tuleen, niin se heti sammuisi?
Olgan silmät olivat itkettyneet, hän oli yltäänsä noen ja savun tahraama, — naurettavan näköinen.
— Oletko tehnyt työtä? — kysyn minä.
Hän puhkeaa taas kyyneliin.
Titoff sanoo yrmeästi:
— En tiedä, mitä nyt pitää tehdä…
— Alusta, ukkoseni, alusta pitää alkaa!
Minussa heräsi silloin sellainen itsepäisyys, että minä olin valmis omilla käsilläni vierittämään hirsiä ja panemaan niitä rakennukseen, olinpa valmis tekemään koko työn, sillä vaikka minä napisinkin Jumalaa vastaan, tahdoin nyt varmaan tietää, — oliko Hän minun kanssani vaiko minua vastaan.
Ja uudelleen alkoi rosvoaminen. Minkälaisia juonia minä punoinkaan! Ennen olin minä Jumalaa rukoiltuani nukkunut rauhassa, mutta nyt minä makaan valveilla ja ajattelen, miten saisin toisen rahat omaan taskuuni. Minä olin tykkänään tällaisissa ajatuksissa, vaikka tiesinkin, — että monet siihen aikaan itkivät minun tähteni, monilta olin minä temmannut leivän suusta, ja pienet lapset kuolivat luultavastikin nälkään minun ahneuteni tähden, — vastenmielistä ja ilkeää on minun nyt muistella tuota ja myöskin tuntuu naurettavalta ajatella, — kuinka tyhmä ja ahne minä silloin olin!
Pyhäinkuvat eivät enään katselleet minua surullisesti ja hyväillen, kuten ennen, vaan oli heidän katseessaan jotakin väijyväistä aivan kuin Olgan isän katseessa. Kerran minä kähvelsin staarostan pulpetista puoliruplasen — niin kaunis poika minusta oli tullut.