Kerran tapahtui minulle erinomaista, — Olga lähestyy, panee keveät kätensä olkapäälleni ja sanoo:
— Matvei, Jumala olkoon kanssasi, minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!
Hän lausui ihmeellisen yksinkertaisesti nuo jumalalliset sanat, niin yksinkertaisesti ei lapsikaan huuda äitiään. Mutta tästä sain minä voimia, niinkuin saduissa sanotaan, ja Olga itse tuli siitä hetkestä alkaen äärettömän rakkaaksi minulle. Sillä hän oli nyt ensimäisen kerran sanonut rakastavansa minua, ensimäisen kerran minä myös syleilin häntä ja suutelin, ja kaikki katosi, minä lakkasin elämästä, olin kuin kiihkeässä rukouksessa.
Pokron päiväksi valmistui asuntomme — se näytti hyvin kirjavalta, sillä muutamat hirret siinä olivat mustat, palaneet. Pian me sitten pidimme häämmekin. Appeni oli humalassa, hän hupsutteli ja nauroi koko ajan kuin piru onnensa päivinä; anoppini taas katseli meitä, itki ja oli ääneti, hymyili taas, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.
Titoff sanoo:
— No, elä itke! Katsohan, millainen vävy meillä on! Hurskas!
Ja sitten kirosi hän oikein voimakkaasti.
Vieraat olivat kovin vakavia, — pappi, luonnollisesti, piirin poliisitarkastaja, kaksi voolostin vanhinta ja muutamia muita lohia silakkain joukossa, mutta ikkunain alle oli kokoontunut kylän rahvas ja heidän joukossaan Migun — tuo vanhuudessaankin vielä sangen iloinen mies. Hänen balalaikkansa siellä taas soi.
Minä istuin ikkunan luona, Savelkan hiljainen ääni tulee minun korviini, ja vaikka hän koettaakin laskea salaisuudessa leikkiään, kuulen minä kuitenkin hänen laulavan:
/p
Jos joisitte enemmän ja repeisitte,
Jos söisitte enemmän ja halkeisitte!
p/