Minä elin hänen kanssaan kuin suloisessa hourailussa. Teen työtäni, en näe ketään enkä haluakaan nähdä, ja kiirehdin aina kotiin, vaimoni luokse. Kentällä kävelen yhdessä vaimoni kanssa, ja yhdessä me menemme metsään.
Muistan, kuinka ennen olin lintuja pyytänyt, ja nytkin oli minulla valoisa ja iloinen koti, jossa kaikkialla seinillä riippui lintuhäkkejä ja linnut lauloivat. Hiljainen vaimoni rakasti niitä; kun minä saavun kotiin, niin kertoo hän, mitä tiainen on tehnyt ja kuinka taviokuurna on laulanut.
Iltasin luin minä hartauskirjaa tai pyhien elämäkertoja, mutta kaikkein mieluimmin kerroin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, mitenkä he Jumalalle lauluja lauloivat ja mitä Hänestä puhuivat, vähäjärkisestä Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, kaikesta puhuin, mitä tiesin, — ja näytti siltä, että minä tiesin kertoa paljon ihmisistä, linnuista ja kaloista.
Kaikkea onneni suuruutta ei sanoilla voi kertoa, sillä ihminen ei osaa iloistaan kertoa, hän ei ole siihen tottunut, — hänen ilonsa ovat harvat ja lyhyet.
Minä käyn yhdessä vaimoni kanssa kirkossa, asetumme rinnatusten nurkkaan ja rukoilemme yhdessä. Kiitollisena rukoilen minä Jumalaa ja ylistän Häntä, mutta samassa on minun rukouksessani ylpeyttä — sellainen oli luontoni — aivan kuin minä olisin voittanut Jumalan voiman ja pakoittanut Hänet vasten tahtoaan antamaan onnea minulle. Hän oli väistynyt minun tieltäni, ja siitä syystä minä Häntä kiitin: hyvästi Sinä, Herra, teit, olet ollut oikeudenmukainen, niin kuin Sinun tuleekin olla!
Oi, minkälaista kurjaa ylpeyttä!
Koko talven elin huomaamatta kuin kirkas päivä. Olga ilmoitti minulle, että hän oli tullut raskaaksi, — ja siitä uusi ilon aihe meille. Appeni yskii kuivasti, anoppini katselee surullisesti vaimoani ja kuiskii hänelle jotakin. Minä aijoin silloin juuri ruveta uusiin töihin, aijoin perustaa mehiläistarhan, kutsua sen kiitollisuuden muistoksi Larionovaksi, rakentaa aidan ympärille ja elää lintuja pyytämällä — josta ammatista ihmiset eivät olisi saaneet kärsiä.
Mutta kerran sitten Titoff puhuu minulle yrmeästi:
— Sinä, Matvei, olet nyt aikasi saanut viettää makean leivän päiviä, mutta katso vaan, ett'ei hapanta tule perästäpäin! Kesällä syntyy sinulle lapsi — oletko unohtanut sen?
Minun oli aikoja sitten haluttanut sanoa hänelle koko totuuden sellaisena kuin minä siihen aikaan sen ymmärsin, ja siitä syystä sanon minä: