Kesäkuun lopussa syntyi meille poika, ja minä rupesin taas joksikin aikaa hulluttelemaan. Synnytystuskat olivat ankarat, Olga huusi, ja minun sydämeni oli laata kauhusta sykkimästä. Titoff synkkeni tykkänään, hän vapisi, nojasi pihalla oleviin portaisiin, katseli maahan ja jupisi:
— Koko elämäni kuolee kenellekään hyötyä tuottamatta, Herra armahda!… Kun sinulle tulee lapsia, Matvei, niin ehkä alat sinä silloin elää minun elämääni ja saat kestää minun suruni, ja silloin sinä myös lakkaat ajattelemasta syntejä ihmisiä kohtaan…
Hän säälitti silloin minua. Itse kulen minä pitkin pihaa ja ajattelen:
— Taas sinä uhkaat minua, Herra, taas on Sinun kätesi minun pääni päällä. Anna minun parantaa itseäni tai väistyä syrjään. Tai onko sinun lempeytesi lopussa ja eikö hyvyydessä olekaan sinun voimasi?
Kun minä nyt muistelen niitä puheitani, niin häpeän silloista tyhmyyttäni.
Poika syntyi ja vaimoni tuli taas terveeksi. Hänen äänensä vahvistui, hänen ruumiinsa ikäänkuin suoristui, mutta minua kohtaan ei hän ollut oikein suora. Eipä silti, että hän olisi tullut ahneeksi, mutta hän alkoi nyt kuitenkin vertailla ruokapaloja, antoi harvemmin almuja ja muisti tarkalleen, kuka talonpojista oli kuinkakin paljon meille velkaa. Pikkuvelatkin herättivät nyt hänen huomiotaan. Minä ajattelin ensin, — että meneehän se ohitse; itse puolestani minä siihen aikaan myin vahvasti lintuja, kaksi kertaa kuussa matkustin kaupunkiin häkkeineni, ja sain joka kerta viisi ruplaa ja enemmänkin. Meillä oli lehmä ja kymmenen kanaa, — niin että siinä piti olla tarpeeksi.
Mutta Olgan silmät loistavat tyytymättömyyttä. Minä toin hänelle lahjan kaupungista, mutta hän alkaa valitella.
— Minkätähden sinä tällaisen ostit. Olisit ennen säästänyt rahaa.
Minun tuli hyvin ikävä olla, ja tämä ikävyys se ajoi minut taas lintuja pyytämään. Menen metsään, asetan verkkoni, ripustan sen oksiin, heittäydyn maahan, viheltelen ja ajattelen. Sielussani asuu — rauha, se ei kaipaa mitään. Ajatus syntyy, sydän lähtee lentoon, putoo tuntemattomuuteen aivan kuin kivi järveen, siitä syntyy sielussa aaltoileminen, — ajattelen Jumalata.
Näinä hetkinä oli Jumala minulle — kirkas taivas, sinertävä etäisyys, kultainen syksyn metsä, tai talvella hopeinen temppeli; joet, pellot, vuoret, tähdet, kukat — kaikki kaunis on jumalallista ja kaikki jumalallinen on sieluni sukulainen. Mutta kun ihmiset juolahtavat mieleen, niin hätkähtää sydän kuin lintu, jota nukkuissaan on peljätetty, ja katselee neuvottomana elämään — eikä jumalallinen kauneus sula yhteen ihmisen pimeän ja köyhän elämän kanssa. Mutta kirkastettu Jumala on voimassaan ja ylpeydessään jossakin kaukana, ja ihmiset — ovat myöskin erillään hänestä suruissaan ja puutteissaan. Minkätähden on Jumalan lapset määrätty tänne hyörinään, kärsimään nälkää ja alennusta ja minkätähden ovat he kiinnitetyt maahan kuin madot likaan; minkätähden on Jumala sallinut tämän? Onko hänellä mitään iloa nähdessään luomakuntansa alennustilassa? Missä taas ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen luomansa kauneuden? Ihmisten sielu on tullut sokeaksi jokapäiväisestä puutteesta. Kyllyyttä pidetään ilona ja rikkautta — onnena ja ihmiset etsivät syntein anteeksi antamusta, mutta eivät löydä. Missä asuu heissä isällinen rakkaus, missä jumalallinen kauneus? Elääkö Jumala? Missä on — jumalallisuutta?