Mutta sitten vaipuivat ajatukseni hämäryyteen, kaikki peittyy ja häviää, — ja minun sieluni käy kylmäksi ja tyhjäksi kuin pelto talvella. Silloin en minä enään tohtinut käydä sanoilla käsiksi oikeisiin ajatuksiini, mutta vaikka ajatus ei ollutkaan sanapukuun puettuna edessäni, — tunsin minä kuitenkin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni poika pimeää kuilua. Minä hypähdän ylös, ryhdyn työhöni, ja käärittyäni verkkoni kokoon lähden kiireesti kotiin laulaen laulua päästäkseni erilleen kauheasta pelostani.
Ihmiset alkoivat nauraa minua — linnunpyytäjiä ei kylissä kunnioiteta — ja Olgakin huokaili raskaasti, koska hänestäkin näytti minun työni sopimattomalta. Appeni lukee minulle läksyä, mutta minä vaikenen ja odotan syksyä. Minusta tuntui kuin voisin välttää sotapalveluksen, — kiertää tuon inhoittavan lätäkön.
Vaimoni tuli taaskin raskaaksi ja samalla surumieliseksi.
— Mikä sinun nyt on, Olga?
Ensin koettaa hän kiertää kysymystä — ei mikään, sanoo, mutta kerran hän sitten syleili minua ja alkoi itkeä.
— Minä kuolen, — sanoi hän, — kuolen synnytykseen.
Minä tiesin, että naiset puhuvat usein tuolla tavalla, mutta pelästyin kuitenkin. Koetin lohdutella häntä — mutta hän ei kuuntele.
— Uudestaan jäät sinä yksin, — puhuu hän, — eikä kukaan sinua rakasta. Sinä olet pahansuopa, röyhkeä kaikessa, — mutta minä pyydän sinua lastemme tähden: elä ole ylpeä, kaikki ovat syyllisiä Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa…
Hän alkoi usein puhua minulle tuollaista, ja sääli sekä pelko saivat minut valtaansa. Appeni kanssa tein minä jonkinlaisen rauhan, ja hän riensi heti käyttämään sitä hyväkseen omalla tavallaan.
— Allekirjoita tämä, Matvei! Pian saat mennä sotamieheksi ja toinen lapsi on lähellä.