Asevelvollisia alkoi jo olla liikkeellä, ja minuakin kutsutaan; jos kieltäydyn — niin säretään ikkunatkin.
Se päivä koitti vihdoin, ja minä lähdin kaupunkiin arpaa nostamaan. Vaimoni ei tohtinut siihen aikaan enään poistua kotoa. Appeni saatti minua ja kertoi koko matkan, kuinka paljon vaivaa hänellä on ollut minusta, kuinka paljon rahaa hän on minun tähteni tärvännyt ja miten hän on kaikki hyvin järjestänyt.
— Ehkä olette turhaa työtä tehnyt? — sanon minä.
Ja niin hän olikin. Minun arpanumeroni oli viimeisimpiä. Titoff ei tahtonut uskoakaan, että minulla sellainen onni oli ollut, mutta sitten alkoi hän synkästi nauraa.
— Näkyy, että Jumala on puolellasi!
Minä — olen ääneti, ja minulla on äärettömän hauskaa. Minusta oli se vapautus kaikesta, mikä rasitti sieluani ja erittäinkin vapautus rakkaasta ajastani. Kotona — Olgan ilo! Hän itkee ja nauraa, tuo lemmikki, ylistää minua ja hyväilee, aivan kuin olisin karhun tappanut.
— Kunnia olkoon sinulle, Jumala, — sanoo hän, — nyt saan minä kuolla rauhassa.
Minäkin nauroin häntä, mutta minusta tuntuu kuitenkin — kovin ilkeältä, sillä tiedän, että hän — uskoo kuolevansa, ja minä ymmärrän, että tuollainen usko on turmiollinen, koska se hävittää ihmisessä elämän voiman.
Noin kolmen päivän kuluttua alkoivat synnytystuskat. Kaksi vuorokautta kärsi hän hirveästi, mutta kuoli kolmantena määrättyään ruumiinkantajat. Hän kuoli, niinkuin oli itse ennustanut, tuo rakas ystäväni.
Minä en muista hänen hautajaisiansa, sillä jonkun aikaa olin sokeana ja kuurona.