Titoff sai minut vihdoin heräämään — ja tämä tapahtui Olgan haudalla. Niinkuin nyt muistan — seisoo hän minun edessäni, katsoo minua kasvoihin ja sanoo:
— Kas niin, Matvei, me kohtaamme toisen kerran toisemme kuolleitten teillä. Täällä syntyi meidän ystävyytemme ja täällä pitäisi sen myös vahvistua…
Minä katsahdan ympärilleni aivan kuin se, joka on ensimäistä kertaa maan päällä: sade rapisee, sumua on kaikkialla ja siitä pistävät esiin paljaat puut, hautakumpujen ristit; kaikki on kylmyyden peitossa, raskaan kosteuden vallassa, ja tuntuu siltä kuin sade ja sumu olisivat ottaneet haltuunsa kaiken ilman.
Minä vastaan Titoffille:
— Mitä sinä tahdot? Mene pois!
— Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit minun suruni. Ehkä Jumala on rangaissut minua tyttäreni kuolemalla sinunkin tähtesi, siitä syystä, että estin sinun elämästä tahtosi mukaan…
Maa muuttuu jalkaini alla tahmeaksi liaksi, ja minun jalkani takertuvat kiinni.
Minä tartuin kiinni häneen, heitin hänet maahan kuin kaurasäkin ja huudan:
— Ole kirottu, sinä viheliäinen!
Ja taas alkoi minulle mielettömyyden ja järjettömyyden aika, — en voinut nostaa ylös päätäni, olin kuin vihaisen käden maahan heittämä ja voimatonna makasin maassa. Minun sieluani polttaa viha Jumalaa vastaan, kun minä katsonkin pyhäinkuvaa, niin poistun nopeasti pois sen luota; minä tahdon taistella vaan en katua. Minä tiedän, että sanan mukaan minun pitäisi rauhallisesti katua, pitäisi sanoa: