— Niin, Herra! Sinun kätesi on raskas, mutta oikeutta täynnä, Sinun vihasi on suuri, mutta hyödyllinen.
Mutta omantuntoni mukaan — en voi lausua noita sanoja, olen monen eri mielipiteen raastama enkä voi niistä selvitä.
Minä ajattelen:
— Siitäkö syystä on minua kohdannut tämä isku, että minä salaa olen epäillyt Sinun olemassa oloasi?
Tämä ajatus pelästyttää minua ja minä koetan sitä oikaista.
— Taikka en oikeastaan olemassa oloasi vaan laupeuttasi olen epäillyt, sillä minusta näyttää kuin olisit heittänyt kaikki ihmiset tänne maan päälle avutta ja päämäärättä.
Eikä ainoastaan tämä raastanut sieluani, raastanut ja polttanut sitä. Vaan minä en voinut nukkuakaan, en voinut tehdä mitään, yön varjot olivat tukehuttaa minut, näin Olgan, ja minun oli työläs olla eikä ollut minulla voimia elää.
Minä päätin hirttää itseni.
Tämä tapahtui yöllä. Minä makasin väsyneenä ja vaatteet päällä vuoteessani. Muistissani väikkyi viattoman vaimoni kasvonpiirteet, hänen sinisissä silmissään palaa hiljainen, lämmittävä ja kutsuva tuli. Kuu katselee ikkunasta sisään, valaisee lattiata, mutta — tekee minun sieluni vieläkin pimeämmäksi. Minä hypähdän ylös, otan lintuverkosta nuoran, lyön naulan parsihirteen, teen solmun ja asetan tuolin naulan kohdalle. Minua halutti riisua takkini, minä riisuin, repelin paitani kauluksen ja äkkiä näen, että seinällä on pienet, salaperäiset ja epäselvät kasvot. Minä olin vähällä huutaa säikähdyksestä, mutta ymmärsin, että ne ovat minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Minä katson niitä — ne ovat järjettömät ja surkuteltavat, hiukset pörrössä, posket painuneet, nenä terävä, suu puoleksi auki aivan kuin kuolevan ihmisen, ja silmissä palaa outo tuli.
Minun kävi sääliksi ihmisen kasvoja, niitten entistä kauneutta, ja minä istuin penkille sekä itkin oman itseni vuoksi kuin loukkaantunut lapsi. Ja itkuni jälkeen tuntui hirttäminen minusta häpeälliseltä ja naurettavalta. Minä suutuin, tempasin irti nuoran ja heitin sen nurkkaan. Kuolemakin — on arvoitus, mutta minä etsin elämän kysymysten ratkaisua.