— Välttämättömästi — pitää panna toimeen rukouksia!
Minä olen ääneti. En voi puhua papin vaimon kuullen, sillä en oikein pitänyt hänestä. Hän oli tuollainen leveä, suurikasvoinen, rasvainen nainen, joka hengitti raskaasti ja huojui kuin suo. Hän lainasi rahaa korkoa vastaan.
— Rukoile ahkerasti, — opettaa pappi. — Eläkä murehdi — se on Herran tahtoa vastaan, sillä Hän itse tietää, mitä tekee…
Minä kysyn:
— Tietääköhän?
— Kuinka ett'ei! Eh, nuori herra, — sanoo hän, — minä kyllä tiedän, että sinä olet ylpeä ihmisille, mutta — elä rohkene olla ylpeä — Jumalan säätämiä lakeja vastaan, sillä silloin tulee sinun sata kertaa vaikeammaksi olla! Eiköhän sinussa vaan lie Larionin hapatusta? Hän, vainaja, vaipui humalassa ollessaan harhaoppiin, muista se!
Papin vaimo sekaantui nyt puheesen:
— Larionin olisi pitänyt lähettää luostariin, mutta isä on ollut liian hyvä eikä ole edes tehnyt valitusta hänestä.
— Se ei ole totta, — vastaan minä, — hän on valittanut, mutta ei hänen mielipiteistään, vaan huolimattomuudesta viran toimituksessa, josta rikoksesta isäkään ei ole vapaa.
Nyt alkoi riita. Ensiksi nuhteli pappi minua röyhkeydestä, lausui sanoja, jotka minä tunsin yhtä hyvin kuin hän itsekin, pani kiukussaan omiaan lisäksi ja alkoi lopuksi vaimonsa kanssa hyvin yksinkertaisesti haukkua minua: