Minulta alkaa kuitenkin kadota halu puhutella häntä, mutta ennen kuin se on tykkänään hävinnyt, — alan minä puhua. Minä alan jo pian unohtaa hänet, — ensi kerran puen ajatukseni sanoiksi, ihmettelen itse omaa puhettani ja olen — kuin tulessa.
Mutta äkkiä kuulen, kun ukko huutaa:
— Ole vaiti, onneton!
Minä vaikenin aivan kuin seinä olisi äkkiä tullut eteeni. Hän seisoo minun vieressäni, hänen kätensä värisevät ja hän puhuu käheällä äänellään:
— Ymmärrätkö sinä, järjetön luontokappale, mitä olet puhunut? Tunnetko sinä, viheliäinen, syntiesi suuruuden? Sinä valehtelet, vääräuskoinen, sillä sinä et ole katumusretkellä, vaan perkele on lähettänyt sinut tänne kiusatakseen minua.
Minä näen, että hänen kasvoillaan asui — ei viha — vaan kauhistus. Hänen partansa vapisi, ja hänen kätensä, jotka olivat ojennetut minua kohden, värisivät hieman.
Minäkin pelästyin.
— Mitä te nyt, teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan, — sanon minä.
— Sinä valehtelet, kulkukoira!
Ja sitten alkoi hän uhata minua Jumalan vihalla ja kostolla, — ja puhua hiljaisella äänellä. Hän puhuu ja vapisee, ja hänen viheriäinen viittansa näyttää puroina virtailevan ja ikäänkuin peittyvän viheriään savuun. Jumala astuu nyt eteeni uhkaavana ja ankarana, synkkänä kasvoiltaan, viha sydämessä, laupeudesta köyhänä ja kiivaana kuin Jehova, muinaisajan Jumala.