Hän alkoi taas puhua poliisista, mutta se ei vaikuttanut minuun vähääkään. Poliisia ei hän nyt saa käsiinsä, vaikka tahtoisikin.
— Jumalan kunniaksi, — sanon minä hänelle, — palvelevat enkelit eikä poliisi, mutta jos te uskotte toisin, niin — pysykää uskossanne.
Hän hyökkäsi taas kimppuuni.
— Aleksei, — huusi hän sitten, — aja ulos tämä mies!
Aleksei lykkäsi hyvin pontevasti minut kadulle.
Oli ilta. Minä olin ollut pari tuntia esipapin luona. Kaduilla oli nyt hämärä ja ilkeä olla. Kansaa käveli kaikkialla, puhetta ja naurua — silloin oli juhlat, joulunpyhät. Minä kävelen väsyneenä, katselen kaikkia, suutun ja minun haluttaisi huutaa:
— Hei, kansa! Mistä syystä riemuitset? Katso, sinun Jumalasi väärennetään!
Minä kulen kuin juopunut, tunnen tuskani, vaan en tiedä, — minne mennä. Asuntooni kestikievariin — ei haluta, sillä siellä on juopuneita ja heidän meluaan. Saavuin jonnekin kaupungin syrjäosiin, jossa talot olivat pieniä ja niitten ikkunat keltaset; tuuli tuprutteli lunta ja vinkui. Minun halutti juoda, juoda itseni juovuksiin, mutta — ainoastaan ilman seuraa. Minä olen vieras kaikille ja kaikkein edessä rikoksellinen.
— Mutta entäs, — ajattelen, — jos käyn tuota pellon piennarta, niin minnekä saapuisin?
Mutta äkkiä juoksi portista ulos nainen, joka oli hyvin ohuessa puvussa ja jolla oli tuskin saaliakaan verhona. Hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi: