— Kirkossako, — sanoo hän, — eihän sinne ketään kielletä menemästä.
Minä ymmärrän, että olin loukannut häntä, ja riensin sanomaan:
— Te ette ymmärtänyt minua oikein! Minä tunnen evangeliumit, muistan Maria Magdalenan ja syntisen vaimon, jolla fariseukset Kristusta kiusasivat. Minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö luule Jumalan olevan suuttunut teihin elämänne tähden ja ettekö te epäile hänen hyvyyttään.
Hän rypisti silmäkarvojaan, ajatteli sekä kysyi vihdoin ihmetellen:
— Minä en tiedä, kuka on Jumala?
— Kuinka? Hän on meidän paimenemme ja isämme ja hänen käsissään on ihmisen kohtalo!
Mutta hän sanoo:
— Ell'en minä tee ihmisille pahaa, niin en ole rikoksellinen… Ja siitä, että minä en pidä itseäni puhtaana, — niin kelle siitä on haittaa? Ainoastaan minulle itselle!
Minä tunnen, — että hän puhuu jotakin hyvää ja sydämelle käypää, vaan en voi sitä ymmärtää.
— Omista synneistäni — vastaan minä itse! — puhuu hän kumartuen minun puoleeni ja hymyillen. — Mutta minun syntini ei kuitenkaan tunnu minusta suurilta… Ehkä en osaa oikein puhua, mutta totta se ainakin on! Minä käyn mielelläni kirkossa. Sehän on vasta äskettäin rakennettu, ja se on tuollainen valoisa ja hyvin suloinen. Laulajat laulavat hyvin. Väliin he laulullaan liikuttavat niin sydäntä, että kyynelet tulevat silmiin. Kirkossa lepää sielu kaikesta hyörinästä…