Hän vaikeni ja lisäsi sitten:
— Tietysti kirkossa käymisellä on toinenkin tarkoitus — siellä näkee miehiä.
Hän saa minut siihen määrään ihmettelemään, että hiki nousee päähäni, enkä minä ymmärrä, mitenkä hän saa tuon kaiken niin hyvästi sopimaan yhteen.
— Rakastitteko te paljonkin vaimoanne? — kysyy hän.
— Hyvin paljon, — vastaan minä. — Ja etupäässä miellytti minua hänen kaunis yksinkertaisuutensa.
Ja sitten alan minä kertoa hänelle sieluni tilasta — suuttumuksestani Jumalaan siitä syystä, että Hän salli minun ruveta tekemään syntiä ja rankaisi sitten aivan väärin Olgan kuolemalla. Tatjana silloin vaalenee ja vetää silmäkarvansa yhteen, tai värjää äkkinäinen puna hänen poskensa ja silmät iskevät tulta, ja tämä herättää minun huomiotani.
Ensi kerran elämässäni käänsin minä huomioni ihmiselämään kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin näin sen, — se näyttäytyi minusta selittämättömältä ja säretyltä, häpeälliseltä ja liatulta vihassaan ja voimattomuudessaan, huudoissaan, huokauksissaan ja valituksissaan.
— Mitä jumalallisuutta tässä kaikessa on? — sanon minä. — Ihmiset istuvat toistensa päälle, imevät toistensa verta, kaikkialla petomainen taistelu leipäpalasta — mitä jumalallisuutta siinä on? Missä on hyve ja rakkaus, voima ja kauneus? Vaikka minä olen nuori, en ole kuitenkaan sokeana syntynyt — missä on Kristus, Jumalan poika? Kuka on tallannut kukat, jotka hän on puhtaalla sydämellä istuttanut, kenen viisautta kaunistaa hänen rakkautensa?
Ja sitten kerroin minä hänelle esipapista, miten hän oli mustalla jumalalla uhannut minua ja huutanut poliisia jumalaansa auttamaan. Tatjana nauroi, ja minustakin alkoi esipappi tuntua naurettavalta, tuollaiselta vihreältä sirkalta; sirkka sirkuttelee ja hyppelee, aivan kuin olisi työn hommissa, mutta ei itsekään usko lujasti työnsä totuuteen.
Mutta hymyiltyään ensin muuttui tämä hyvä tyttö nyt vakavaksi.