— Kaikkea minä en ymmärrä — sanoo hän, — mutta toisia paikkoja on kauhea kuunnella. Te ajattelette kovin röyhkeästi Jumalasta.
Minä vastaan:
— Vaikka en näe Jumalaa — on hän kuitenkin olemassa.
— Niin kyllä, — vastaa hän, — mutta etteköhän te lähtisi nyrkkitaisteluun hänen kanssaan, jos se vaan olisi mahdollista? Että elämä on ihmisille raskasta — se on totta, ja minäkin väliin ajattelen, — että minkätähden se niin on. Mutta tiedättekö, mitä minä nyt sanon teille? Tässä vähän matkan päässä on naisluostari, ja siinä asuu erakko, hyvin viisas eukko. Hän puhuu Jumalasta pelkkää hyvää — teidän pitäisi käydä hänen puheillaan.
— Mitä? — Minä menen! Minä menen nykyään kaikkialle, kaikkein hurskasten ihmisten luokse, sillä minä etsin rauhaa!
— Ja minä menen nyt maata. Pankaa tekin maata, — sanoo hän ojentaen minulle kätensä.
Minä tartun siihen, likistän sitä ja sanon sydämellisesti:
— Kiitos teille! Paljonko te olette minulle antanut, sitä en tiedä, enkä kuinka kallista se on, — mutta minä tunnen, — että te olette hyvä ihminen. Kiitos teille!
— Mitä te nyt, — sanoo hän, — Jumala olkoon kanssanne!
Hän hämmästyi ja punastui.