— Minä olen niin iloinen, jos teillä nyt on helpompi olla.
Ja minä näen, että hän on todellakin iloinen. Mikä olen minä hänelle? Mutta hän onkin — iloinen siitä syystä, että — on voinut hieman lohduttaa.
Minä sammutan kynttilän, makaan ja ajattelen:
— Joulujuhlaksihan osuin tänne!
Ja vaikka minun sydämeni ei ollutkaan kevennyt, tuntui siinä kuitenkin olevan jotakin uutta ja hyvää. Minä näen Tatjanan silmät milloin innostusta uhkuvina milloin vakavina, ja niissä oli enemmän inhimillisyyttä kuin naisellisuutta. Minä ajattelen häntä hiljaisella ilolla, sillä tavalla, että niin ei ajateltaisikaan muulloin kuin jouluna.
Minä päätin antaa hänelle seuraavana päivänä sormuksen, jossa olisi sininen kivi. Mutta sitten — unohdin sen, enkä ostanutkaan… Nyt on siitä ajasta kulunut kolmetoista vuotta, mutta aina olen minä muistanut tuon tytön ja aina olen tuntenut ikävää siitä, ett'en ostanut hänelle sormusta.
Aamulla koputti hän ovea.
— Nyt on jo aika nousta!
Me tapasimme kuin vanhat ystävät, istuimme juomaan teetä, ja hän puheli ehtimiseen, että minun pitäisi mennä naiserakon luoksi, ja saikin lupaukseni. Ja sitten otimme me sydämelliset jäähyväiset, hän saattoi minut ulos portista.
Kaupungissa olin minä yksin kuin — erämaassa. Luostariin oli matkaa kolmeneljättä virstaa, ja minä lähdinkin heti sinne sekä olin jo seuraavana päivänä siellä palveluksessa.