Kaikkialla on nunnia mustana joukkona, — aivan kuin vuori olisi särkynyt ja sen pirstaleita olisi ollut temppelissä. Tämä luostari oli rikas, siinä oli paljon sisaria ja kaikki surullisen näköisiä. Heidän kasvonsa olivat paksut, pehmeät, kalpeat ja kuin taikinasta tehdyt. Heidän pappinsa hoiti hyvin virkaansa, vaikka lyhentelikin jumalanpalvelusta, ja hänkin oli hyvin ruokittu, suurikasvuinen ja hänellä oli bassoääni. Köörilaulajattaret olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria, jotka lauloivat jumalallisesti. Kynttilät itkevät valkeita kyyneleitä, niitten tulet vapisevat ja surkuttelevat ihmisiä.
— Mene sieluni temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi… — ääntelevät nuoret äänet nöyrästi.
Minä kertaan vanhaan tapaani itsekseni jumalanpalveluksen sanat, katselen ympärilleni ja koetan arvata, kuka noista naisista on se erakko, eikä minussa ollut hartautta ensinkään. Ja minä arvasinkin sen ja hämmästyin… Sillä enhän minä ollut tänne saapunut leikkimään, vaan siitä syystä, että sieluni oli — tyhjä. Enkä minä voinut koota ajatuksiani, kaikki oli minussa särkynyt, ja ajatus ajoi ajatusta. Minä näen muutamia väsyneitä henkilöitä, — vanhoja, puolikuolleita akkoja, jotka katselevat pyhäinkuviin, joitten huulet liikkuvat, mutta ääntä ei kuulu.
Minä jätin paikkani ja lähdin astelemaan pitkin luostaria. Päivä oli kirkas, aurinko säkenöitsi lumella, tiaiset tiuskuivat puitten oksilla ja pudottelivat lunta oksilta maahan. Minä lähestyn luostarin ympärysmuuria ja näen sieltä syvät laaksot. Luostari oli vuorella ja sen alapuolella leveni äitimme maa vaatetettuna rikkaalla sinertävällä lumella. Kylät näyttävät huolestuneilta, metsä on rohkeasti raiskattuna, tiet ovat lumeen haudattuina, mutta kaikkia valaisee talvisen auringon vinot säteet. Hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta kaikkialla…
Jonkun ajan kuluttua pääsin minä äiti Fevronian koppiin. Hän on pieni akka, jonka silmät ovat ilman kulmakarvoja ja aina kyynelissä ja jonka kasvojen ryppyjä peittää alituinen hymy. Hän puhuu hiljaan, melkein kuiskaamalla ja laulavalla äänellä.
— Elä syö, nuorukainen, — sanoo hän, — omenaa ennen Kristuksen kirkastamisen päivää, vaan odota, että Jumala kasvattaa sitä ja antaa sen siemenet mustua.
Minä ajattelen, että mitä tuo puhe tarkoittanee.
— Kunnioita, — jatkaa hän, — isääsi ja äitiäsi…
— Minulla ei ole isää eikä äitiä!
— Rukoile heidän sielunsa rauhan puolesta…