— Mutta ehkä he elävät?
Hän katsoo minuun, pyyhkii kyyneleet silmistään ja hymyilee surullisesti. Sitten hän taas keinuttaa päätään ja laulaa:
— Herra on hyvä, kaikille jakaa hän oikeutta ja kaikille on hän antelias!
— Mutta minäpä olenkin alkanut epäillä sitä…
Minä näen, miten hän pelästyy, hänen kätensä vaipuvat alas, hänen silmänsä välkkyvät ja hän on jonkun aikaa ääneti. Mutta kun hän taas on tointunut — alkaa hän uudestaan laulaa hiljalleen:
— Muista, että rukouksella on siivet, rukous lentää nopeammin kun mikään lintu ja saapuu aina Jumalan istuimen eteen! Hevosella ei kukaan ratsasta Jumalan valtakuntaan…
Minä ymmärrän, että Jumala hänen mielestään on herrasmies, — hyvä ja lempeä eikä akka tahdo sitoa häntä minkäänlaisilla laeilla. Ja uudestaan alkaa hän puhua vertauksia, joita minä en ymmärrä, mutta se suututtaa minua.
Minä kumarsinkin hänelle ja lähdin pois.
— Kas niin — ajattelin minä, — ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri osiin, kukin oman tarpeensa mukaan. — Toisten mielestä hän on — hyvä, toisten — hirmuinen. Papit ovat ottaneet Hänet työmiehekseen ja maksavat pyhällä savulla sen, että Hän ruokkii hyvästi heitä. Ainoastaan Larionilla oli suuri ja ääretön Jumala.
Nunnat vetävät reellä lunta, menevät minun sivuitseni, hihittävät hiljaan, mutta minulla on raskas elämä enkä tiedä, mitä tehdä. Lähdin ulos portista — täällä on hiljaista. Lumikinokset välkkyvät, kuuralla peittyneet puut eivät liikahdakaan, kaikki on kuin mietteisiinsä vaipunut. Ja taivas ja maa katsovat hymyillen hiljaista luostaria. Mutta minä pelkään särkeväni huudollani tämän hiljaisuuden.