Soitetaan iltakirkkoon. Mainio kello! Se kutsuu pehmeällä ja kuuluvalla äänellään, mutta minun ei nyt haluta mennä kirkkoon. Tuntuu siltä kuin pääni olisi täynnä pieniä nauloja.
Ja äkkiä teen minä päätöksen: minä lähden luostariin, jossa noudatetaan ankarampia asetuksia, elän siellä yksinäni kopissa, ajattelen ja lueskelen… Eiköhän säretty sieluni voisi silloin yksinäisyydessä uudestaan vahvistua?
Noin viikon kuluttua seison minä Savvatjevskin erämaan luostarin igumenin edessä — miehen, joka ulkonäöltään miellyttää minua. Hän oli kauniin muotoinen, harmahtava ja kaljupäinen, punaposkinen ja vahvarakenteinen, mutta hänen kasvonsa näyttivät vakavilta ja silmänsä lupaavilta.
— Minkätähden sinä, poikani, pakenet maailmaa? — kysyy hän.
Minä kerron hänelle, että sieluni on murtunut vaimoni kuoleman tähden, mutta muuta syytä en voi hänelle sanoa.
Hän silittää partaansa, katsoo terävästi minuun ja kysyy uudestaan:
— Onko sinulla rahaa?
— On, on minulla noin sata ruplaa.
— Anna tänne! — Ja mene nyt vierasten vastaanottohuoneesen, huomenna päivällisjumalanpalveluksen jälkeen tahdon minä vielä puhua kanssasi.
Vieraitten kanssa seurusteli isä Nifont, ja hänkin miellytti minua.