— Meillä on yksinkertainen luostari, — puhuu hän, — ja me elämme todellakin veljellisesti, teemme kaikki työtä Jumalan kunniaksi, emmekä elä niinkuin muissa luostareissa eletään. On täällä kuitenkin eräs herrakin, mutta hänestä ei välitä kukaan eikä hän ketään häiritse. Täällä löydät sinä lepoa ja rauhaa sielullesi ja täällä sinä puhdistut.
Seuraavana päivänä minä jo katselin luostaria. Aikaisemmin oli se nähtävästi ollut metsässä, mutta sitten oli metsä raivattu pois porttien edustalta, vaan sivuilta syleili se vielä kahtena mustana siipenä viheriäkattoista kirkkoa ja luostarin valkeita rakennuksia. Vastapäätä lepää jäätyneenä ja puolikuun muotoisena Sin-järvi — kymmenen virstaa päästä päähän ja neljä virstaa leveä —, ja järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Nikolan ja Tolokontseffin kultaiset katot, vaan tällä puolella, luostarin luona oli Kudejarovom siirtolaisten rakentamat kaksikolmatta taloa.
Ja ympärillä oli — mahtava metsä.
Kaikki oli — hyvin. Hiljainen uupumus valtasi sieluni. Täällähän minä voin seurustella Herran kanssa, avata Hänelle verta vuotavan sydämeni ja pyytää Häntä nöyrällä päättäväisyydellä osoittamaan minulle tien, jota kulkien voin noudattaa Hänen lakejaan.
Illalla olin minä kirkossa. Siellä kuunneltiin viran puolesta laulua, mutta se oli soinnutonta, sillä hyviä ääniä ei heillä ollut.
Minä rukoilen:
— Anna, Herra, anteeksi, jos olen röyhkeästi ajatellut sinusta, mutta minä en ole tehnyt sitä uskottomuudesta vaan rakkaudesta ja halusta sinuun, niinkuin itse tiedät, Kaikkitietävä.
Äkkiä kääntyi edessäni seisova munkki minuun päin ja hymyilee. Minä olin nähtävästi tavannut katumussanani liian korkealla äänellä. Hän hymyilee — ja kuinka kauniit kasvot minä näin!… Minun pääni vaipui alas, minä suljin silmäni, sillä en siihen asti enkä jälkeenpäin ole milloinkaan niin kaunista miestä nähnyt. Ja sitten astun minä pari askelta eteenpäin, seisahdun hänen rinnalleen ja alan katsella hänen ihmeen ihania kasvojaan, — jotka olivat valkeat kuin marmorista veistetyt, ja hänen mustaa partaansa, jossa näkyi joku harmahtava karva. Hänen silmänsä olivat suuret, kosteanhimmeät ja ylpeät, ja ruumiiltaan oli hän hyvärakenteinen sekä pitkä. Hänen nenänsä oli käyrä ja koko hänen olennossaan näkyi ylhäinen syntyperä. Hän hämmästytti siihen määrään minua, että seuraavana yönä uneksin hänestä.
Aamulla aikaiseen herättää minut Nifont.
— Isä igumen on, — sanoo hän, — antanut määräyksen sinusta. Mene nyt leipomahuoneesen, kas tämä rauhallinen munkki johdattaa sinua, hän on sinun esimiehesi. Pukeudu myös luostarin pukuun.