Minä pukeudun luostarin vaatteisiin, jotka sopivat hyvin, ja jätän pidetyt ja likaiset vaatteeni.

Katson esimiestäni. Hän on leveähartiainen, kömpelö, otsa ja posket syylissä ja näppylöissä, näitten välissä kasvaa harmaita karvoja, ja koko hänen kasvonsa ovat kuin lampaan villoilla peitetyt. Hän olisi näyttänyt hyvinkin naurettavalta, — mutta hänellä oli suuri otsa, jota peittivät syvät rypyt, tiukkaan puserretut huulet ja pienet, itsepäiset silmät.

— Nopeammin! — käskee hän.

Hänen äänensä on karkea, mutta rikkinäinen ja tulee kuin särkyneestä kellosta.

Nifont sanoo hymyillen:

— Hänen nimensä on — veli Miha! Jumala kanssanne!

Me tulimme pihalle, ja siellä oli pimeä. Miha kompastui johonkin esineesen ja alkoi vahvasti sadatella. Sitten kysyy hän minulta:

— Osaatko sotkea taikinaa?

— Olen nähnyt, kuinka eukot ovat sotkeneet, — vastaan minä.

Hän murisee: