— Kaikellaisilla pienillä tavaroilla, — puhuu hän, — olisin minä mielelläni alkanut tehdä kauppaa, mutta — viljakauppaa minä häpesin ja inhosin! Vilja on välttämätöntä kaikille, ja sitä pitää koota yksiin käsiin, jotta voitaisiin kiristää voitto ihmisten hädästä! Isä oli musertavinaan minut, mutta ahneus musersikin hänet. Minulla oli sisko, gymnaasilainen, iloinen ja reipas, joka teki tuttavuuksia ylioppilaitten kanssa ja luki romaaneja, ja hänelle sanoi isä kerran aivan odottamatta: "jätä lukeminen sikseen, Lisaveta, minä olen löytänyt sulhasen sinulle." Tyttö itkemään, riitelemään ja huutaa: "Minä en tahdo sulhasta!" mutta silloin tarttuu isä hänen — hiuspalmikkoonsa ja sai asiansa vihdoin niin pitkälle, että sisko alistui. Sulhanen oli — rikkaan teekauppiaan poika, karsosilmäinen, tavattoman iso herra, oikea grobiaani, joka aina kehui rikkauksiaan. Lisaveta oli hänen rinnallaan kuin hiiri koiran rinnalla, ja sitäpaitsi ei tuo mies ollenkaan miellyttänyt häntä. Mutta isä sanoo: "Hupsu, hänellä on kauppa monissa kaupungeissa Volgan varrella." No niin, he vihittiin, mutta juhlapäivällisen aikana lähti tyttö huoneesensa ja ampui siellä pistoolilla rintaansa. Minä tapasin hänet vielä hengissä ja hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha; elämä olisi hyvin hauskaa, mutta nyt se on hirveätä, minä en voi, en voi elää!"
— Muistan, — puhui hän hyvin nopeasti, — mitenkä minä ikäänkuin paetakseni tapahtunutta katselin uuniin päin. Hänen kasvonsa olivat minun edessäni — aivan kuin muinaisaikuiset, sokeat kasvot, uuni oli täynnä tulta syökseviä pahoja kieliä, se ulisi, halot vinkuivat ja kihisivät. Ja tulessa näen minä oman siskoni ja ajattelen suuttuneena: minkätähden ihmiset musertavat ja tappavat toisiaan?
Ja Grishan sanat putoilevat tiheästi kuin syksyn kuivat lehdet:
— … Isä raivostui, hän polki jalkaa ja huusi: "hän on häpäissyt isänsä, hän on tappanut itsensä!" Ja vasta hautajaisten jälkeen, nähtyään, että koko Kasan tuli saattamaan Lisavetaa ja kaunisti seppeleillä hänen hautakumpunsa, tuli hän järkiinsä. — "Jos", sanoi hän, "koko kansa oli hänen puolellaan, niin merkitsee se sitä, että minä olen konna tyttäreni rinnalla!"
Grisha itkee, pyyhkii silmälasejaan, ja hänen kätensä vapisevat.
— Ennen tätä onnettomuutta uneksin minä jo luostariin menoa, ja nyt sanoin minä isälle: laskekaa minut menemään! — Hän torui ja pieksi minua, mutta minä sanoin lujasti: minusta ei ole kauppiaaksi, laskekaa minut menemään! Kun Lisavetan esimerkki tämän lisäksi peloitti häntä, antoi hän minulle vapauden, ja — nyt olen minä neljän vuoden kuluessa kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käydään kauppaa, enkä minä löydä sielulleni lepoa. Maalla ja Jumalan sanalla tehdään kauppaa, hunajalla ja ihmeillä… Minä en voi nähdä tällaista!
Hänen kertomuksensa herätti taas minunkin sieluni. Vähän olin minä näitä asioita ajatellut täällä luostarissa, jossa työ rasitti minua ja sai levottomat ajatukset asettumaan, — mutta nyt ne äkkiä heräsivät taas eloon.
Minä kysyn Grishalta:
— Missä on meidän Herramme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta kuin ihmisten itsepintaista ja järjetöntä tyhmyyttä, pientä petosta ja suuria onnettomuuksia, — mutta missä on Jumala?
Mutta silloin ilmeni paikalle Mihaila, joka ajoi meidät erilleen.