Siitä päivästä lähtien alkoi Grisha usein juosta minun luokseni, minä kerroin hänelle mielipiteeni, vaan ne kauhistuttavat häntä ja hän neuvoo minua sovintoon. Minä sanon:
— Minkätähden ihmisillä on niin paljon surua?
— Syntien tähden, — vastaa hän. — Ja kaikki ihmiset saavat Jumalan kädestä — nälän, tulipalot, onnettomat kuolemantapaukset, tulvat — kaikki!
— Mutta onkohan Jumala onnettomuuksien tuoja maan päälle?
— Muistele Jobia, onneton! — kuiskaa hän minulle.
— Job ei kuulu minulle, — vastaan minä. — Hänen sijassaan olisin minä sanonut Herralle: elä pelota, mutta vastauskin olisi ollut selvä — missä on tie Sinun luoksesi. Sillä minulla on seitsemän poikaa, jotka Sinä olet voimallasi luonut kaltaisiksesi, — eläkä sinä nyt alenna itseäsi työntämällä luotasi lastasi!
Grisha itkee minun tyhmän röyhkeyteni tähden, ja syleilee minua.
— Rakas veljeni, — kuiskaa hän, — minä pelkään ja kauhistun sinun tähtesi. Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat perkeleestä!
— Minä en usko perkeleesen — jos Jumala kerran on kaikkivoipa…
Hän tuli yhä enemmän haltioihinsa, ja minä pidin paljon hänestä, sillä hän oli hienotunteinen ja hellä ihminen.