Minä suoritin siihen aikaan katumustyötäni. Päivätyöni päätyttyä — menen minä kirkkoon. Veli Nikodim avaa minulle oven ja sulkee sen sitten saaden temppelin hiljaisuuden häiriytymään raudan kilahtelevasta helinästä. Minä jään oven luokse odottamaan, kunnes tuo helinä on asettunut, ja lähden sitten hiljalleen ristiinnaulitun luokse, istun lattialle hänen eteensä, — sillä minulla ei ole voimaa seisoa, joka jäsen särkee työstä, eikä minua miellytä katumusrukouksien lukeminenkaan. Minä vaan istun polviani syleillen, katselen unisilla silmillä eteeni ja ajattelen Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä ja yöt kuumat, vaan — täällä oli viileä varjo, siellä täällä välkkyvät ja tuikkailevat lamput; niitten sinertävät tulet kohoavat ylöspäin, aivankuin tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle — taivaasen, luokse kesäisten tähtien. Kuulen hiljaista rukouksen lukemista, se kaikuu täällä harvoin, ja minusta tuntuu, kuin joku eläisi täällä temppelissä näkymättömänä ja pitäisi salaisesti silmällä lamppujen vienoa valoa. Tässä lämpimässä hiljaisuudessa ja pimeydessä värähtelevät pyhäinkuvien kasvot aivankuin niitten eteen olisi ilmaantunut jotain epävarmaa. Aavemaiset varjot koskettelivat hiljalleen minun kasvojani ja leijailivat sitten ilmassa kypressin ja öljypuun ihanana tuoksuna ja pyhänä suitsutuksena. Kulta ja vaski tulivat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, hopea hohtaa lämpimästi ja hyväilevästi, ja kaikki sulaa ja virtaa yhteen jonkun suuren unelman leveäksi lähteeksi. Temppeli vapisee kuin paksu hyvänhajuinen pilvi, ja tämä vapistus muuttuu vähitellen minulle käsittämättömän rukouksen hiljaiseksi hyminäksi. Minun päätäni huimaa tämä varjojen tanssi, ja lattialta kohottaa minut ylös ihana uni.
Mutta ennenkuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, lähestyy minua äänetön veli Nikodim, herättää minut koskettamalla hiljaan päähäni ja sanoo:
— Mene Jumalan nimeen!
— Anna anteeksi, veli, minä olen taaskin nukkunut!
Minä lähden horjuen kävelemään, Nikodim tukee minua ja sanoo tuskin kuultavasti:
— Jumala antaa sinulle anteeksi, elättäjäni.
Nikodim oli ukko, joka ei herättänyt huomiota, hän kätki itsensä kaikilta ja kaikkia kutsui hän "elättäjäkseen".
Kerran kysyin minä häneltä:
— Rukoiletko sinä Nikodim sentähden, että olet pyhästi luvannut rukoilla?
— En, — vastaa hän, — vaan rukoilen rukoilemisen vuoksi.