Minä katselen häntä ja sanon:
— Minkätähden sinäkin olet tullut luostariin?
— Minäkö? Saadakseni syödä!
— Leipää saadaan työn teolla!
— Sen on Jumala jättänyt talonpoikain asiaksi, — vastasi hän, — mutta minä olenkin porvari, ja olenpa vielä sen lisäksi palvellut pari vuotta valtiokonttoorissa, niin että pidän itseäni vähän niinkuin esimiehenä!
Minä aloin tutkia tuota huvitusmestaria, — halusin nimittäin nähdä kaikki ne vieterit, jotka ihmisiä liikuttelevat. Kun minä olin tottunut työhöni, alkoi Mihaila yhä enemmän laiskiintua ja juoksi aina pakoon, ja vaikka työ oli minulle yksikseni raskasta, oli se kuitenkin hauskempaa. Ihmiset tulivat nyt vapaasti leipomoon, ja minä sain tilaisuuden seurustella heidän kanssaan.
Me kolme olimme nyt useimmin yhdessä, Grisha, minä ja iloinen Serafim. Grisha on haltioissaan ja huitoo käsillään, Serafim viheltää, silittelee hiuksiaan ja hymyilee.
Kerran kysyin minä häneltä:
— Kuulehan, Serafim, uskotko sinä, senkin maankiertäjä, Herraan?
— Odota kolmekymmentä vuotta, ja kysy sitten, — vastaa hän. — Kun kuudennellakymmenellä saan halvauksen, niin silloin varmasti tulen tietämään uskonko vai enkö, mutta nyt en sitä ymmärrä. Eikä minun haluta — valehdellakaan.