Minä ymmärrän Serafimin — enkä ymmärrä. Siitä syystä kysynkin vihaisesti häneltä:
— No, entä ihmiset, millaiset ne ovat sinun mielestäsi? Minkä kaltaiset?
— Mitä — ihmisetkö? Ihmiset ovat kuin heinä, kaikki erillaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Joka ei ole tyytyväinen itseensä, ei hän ole tyytyväinen Jumalaankaan. Ja muuten, nuoria ihmisiä — kolmen vuotista Ivania ei vielä voi kutsua sukunimeltään.
Hänellä on sanansutkauksia kuin Savelkalla — hänen suunsa on niitä täynnä ja hän kylvää niitä ympärilleen kuin omenapuu kukkiaan. Niin pian kuin teet hänelle vakavan kysymyksen, alkaa hän heitellä sanansutkauksiaan kuin ruohoa heitetään lapsen haudalle. Hänen myöntyväisyytensä ärsytti minua, minä suutuin, mutta se piru vaan nauroi.
Kerran sanoin minä kiukussani hänelle:
— Minkätähden sinäkin, laiskuri, täällä vetelehdit? Aivan ilmaiseksi saat sinä täältäkin leipäsi!
— Joka meillä syö omaa leipäänsä, hän on aina nälässä, — kuuluu vastaus. — Talonpojat kylvävät vuosisadat viljaa, mutta eivät rohkene syödä sitä. Mutta etten minä pidä työnteosta, — se on totta. Minä olen nimittäin nähnyt, että ken on ruvennut työhön, ei siitä ole tullut sen rikkaammaksi, vaan joka on paljon nukkunut, hän on — Jumalan kiitos — myöskin tyytyväinen! Sinäkin, Matvei, voisit ottaa varkaan veljeksesi, jos sinua miellyttäisi toisen oma.
Jos rupeet väittelemään hänen kanssaan, niin hän vaan nauraa. Muuten oli hän yksinkertainen ja juuri siitä syystä viehättävä, hän ei milloinkaan teeskennellyt, vaan sanoi suoraan:
— Minä olen pieni mato, joka en tuota ihmisille suurtakaan vahinkoa sillä, että pyydän palasen leipää ja syön sen.
Minä näen, että tuolla miehellä on Savelkan nuorekas sielu, ja minua kummastuttaa, mitenkä tuollaiset ihmiset voivat keskellä kuohuvaa elämää säilyttää sielunsa kirkkaana ja mielensä iloisena.