Serafim oli Grishaan verrattuna kuin kirkas kevätpäivä syysiltaan, ja he seurustelivat keskenään enemmän kuin minun kanssani. Tämä loukkasi minua vähän, ja pian lähtivät he yhdessä matkallekin: Grisha päätti lähteä Olonetsiin, ja Serafim sanoi:
— Minä lähden saattamaan häntä, lepään siellä sitten viikon verran ja sitten taas Kaukaasiaan. Ja sinun, Matvei, pitäisi lähteä astelemaan meidän kanssamme. Liikkeellä ollessa löytää nopeammin sen, jota etsii. Tai hävittää, ja sekin — on hyvä! Jumalaa ei löydetä maata kaivamalla!
Mutta minä en voinut lähteä heidän kanssaan, sillä siihen aikaan kävin minä päämunkki Mardarin luona, ja hän oli mielestäni hyvin huvittava.
Suurella surulla saatoin minä heitä, — ja minusta tuntui kuin olisi silloin ollut hiljainen ilta ja samalla iloinen päivä.
Päämunkki Mardari asui maamajassa, joka oli kaivettu alttarin taakse kirkon seinän viereen. Muinoin oli tätä kuoppaa pidetty salaisuutena, — luostarin kalleudet oli rosvojen pelosta kätketty sinne, ja alttarilta suoraan oli käytävä tuohon kuoppaan. Kuopan päälle oli rakennettu kivistä holvi, tämän päälle taas oli pantu paksuja lautoja, ja täten oli saatu syntymään pieni koppi, jonka ikkuna oli katossa. Mutta kopin lattialle oli rakennettu ristikkoaita, jonka takaa rukoilijat saivat katsella päämunkkia. Kuopan nurkassa oli paikaltaan siirrettävä luukku ovena ja portaat kiersivät kuin ruuvi Mardarin luokse; — sen, joka näitä portaita kulki, hänen meni päänsä aina pyörälle. Kuoppa oli syvä, kaksitoista askelta oli sen pohjaan, ja valoa tuli sinne ainoastaan yksi säde, joka sekään ei ylettynyt pohjaan, vaan suli keskuksessa muuttaen tämän maanalaisen asunnon valon harmahtavaksi varjoksi.
Kauvan ja tarkkaan täytyy katsoa häkin läpitse, ennenkuin eroitat tuolla pimeyden syvyydessä vieläkin pimeämmän, kuin suuren kiven tai multaläjän — ja tämä on päämunkki, joka siellä istuu liikkumattomana.
Kun laskeudut hänen luokseen, niin joudut ensin lämpimään, höyryävään kosteuteen, ja ensi hetkinä et näe mitään. Sitten alkaa näkyä musta ruumisarkku, ja siinä istuu köyryssä selin pikkuinen ukko verhottuna mustiin kääriliinoihin, joissa on valkeita ristejä, pääkalloja, ruokoja ja keihäitä — ja kaiken tämän keskessä oli hänen kuivanut ruumiinsa. Nurkassa oli pyöreä rautakamiini, ja siitä mateli korkeuteen savutorvi kuin paksu mato, ja seinäin kivillä kasvoi home vihertävinä suomuina. Valonsäde tuli tähän pimeyteen kuin valkea miekka, ja ruostui siinä sekä hajosi.
Aivan kuin varjo äänetönnä häälyttelee päämunkki itseään, hänen kätensä lepäävät polvilla ja hypistelivät rukousnauhaa, pää oli painunut rintaa vasten ja selkä oli koukussa.
Minä muistan, mitenkä minä tulin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni ja olin ääneti. Ja hänkin oli kauvan ääneti, ja meidän ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus. Hänen kasvojaan en minä nähnyt, vaan ainoastaan terävän nenän pää häämöitti tummana minulle.
Hän kuiskaa tuskin kuultavasti: