— No…
Vaan minä en voinut puhua, minut oli vallannut sääli tätä miestä kohtaan, joka elävänä oli asettunut ruumisarkkuun.
Odotettuaan hetken kysyi hän taas:
— Mitä … puhu…
Ja silloin käänsi hän kasvonsa minuun päin. Ne olivat tummat, mutta silmiä en minä nähnyt, ainoastaan valkeat silmäkarvat, parran ja viikset, jotka olivat kuin home hänen raskailla, pimeyden himmentämillä ja liikkumattomilla kasvoillaan.
Ja sitten kuulen minä hänen äänensä kahinan:
— Sinä riitelet itse… Minkätähden sinä riitelet… Jumalaa pitää nöyrästi palvella. Mitä sinä Hänen kanssaan riitelet … Jumalan kanssa… Jumalaa pitää yksinkertaisesti rakastaa.
— Minähän rakastan — Häntä…
— No, hyvä. Hän rankaisee sinua, mutta ole sinä, niinkuin et näkisikään sitä, ja sano vaan — kunnia olkoon Sinulle Herra, kunnia Sinulle! Ja sano aina niin. Muuta ei ole tarvis.
Hänen oli nähtävästi vaikea puhua heikkoudesta tai oli hän unohtanut puhumisen taidon, — sanoja ei voinut pitää elävän miehen sanoina, ja ääni oli kuin kuolevan linnun siipien värähdykset.