Minä en voinut kysyä ukolta mitään, minua säälitti rikkoa hänen rauhaansa kuolemaa odotellessaan ja minua peloitti, ett'en vaan säikyttäisi häntä… Seison siinä liikahtamatta… Ylhäältä kuuluu kirkonkellon ääni, hiukset tuntuvat värähtelevän päässäni, tunnen sietämätöntä tuskaa, haluan kohottaa päätäni ja katsoa taivasta, mutta pimeys piirittää minut, — enkä minä liikahda.
— Rukoile sinä, — sanoo hän minulle. — Ja minä rukoilen sinun puolestasi.
Hän vaikeni taas. Syntyi hiljaisuus. Ja omituinen pelko kulkee pitkin minun ihoani täyttäen rintani jäisellä kylmyydellä.
Jonkun ajan kuluttua hän taas kuiskaa:
— Oletko sinä vielä siellä?
— Olen.
— Minä en nähnyt. No, mene nyt Jumalan nimeen! Eläkä — riitele.
Minä tulin hiljalleen ulos. Kun olin päässyt maan pinnalle ja saanut hengittää raitista ilmaa, niin juovuin ilosta ja pääni meni aivan pyörälle. Olin tykkänään kostea kuin olisin ollut kellarissa. Mutta hän, Mardari, istui neljättä vuotta siellä.
Minun oli määrätty käymään viisi kertaa siellä, vaan minä olin vieläkin ääneti. En voinut puhua. Kun minä laskeudun alas, kuuntelee hän ja kysyy sitten haudan kolealla äänellä:
— Tulitko taas? Eilinenkö?