— Niin, minä se olen.
Silloin alkaa hän kuiskailla … katkonaisesti:
— Elä sinä suututa Jumalaa… Mitä sinä tahdot?… Et sinä tarvitse mitään… Ehkä palan leipää… Mutta synti suututtaa Jumalaa. Ja synti on kotoisin pirusta. Pirut — ne tunkevat kaikkialle. Kyllä minä heidät tunnen. Hekin ovat suutuksissaan … pirut. Ilkeitä ovat. Heitä on loukattu, ja siitä syystä ovat suutuksissaan. Vaan sinä et saa suuttua, ellet tahdo pirun vertaiseksi ruveta. Jos sinua koetetaan suututtaa, niin sano sinä: Kristus varjelkoon teitä! Ja mene sitten matkaasi. Niin heidän kanssaan. He ovat kaikki häviäväisiä. Se on pääasia. Vaan sielua he eivät saa. Kätke se, niin eivät ota.
Hän kylvää sanojaan hiljalleen, ne lankeevat päälleni kuin tuhka kaukaisesta tulipalosta, vaan minä en niitä tarvitse eivätkä ne vaikuta vähääkään sieluuni. Minä näen kuin pahaa unta, jota en ymmärrä ja joka on raskasta ja ikävää.
— Sinä olet ääneti, — sanoo hän sitten miettiväisesti, — ja se on hyvä. Vaikka sinua kuinka tahdottaisi puhumaan, niin ole sinä vaan ääneti. Toiset kun käyvät täällä, — niin he puhuvat. Ja paljon he puhuvatkin. Kaikkea ei ymmärräkään. Muutamat puhuvat naisistakin. Mutta mitä minä niistä. Kaikista maailman asioista he puhuvat. Minä en heitä ymmärrä. Mutta sinä osaat olla ääneti. En minäkään puhuisi, mutta igumen on käskenyt lohduttaa, — ja täytyy lohduttaa! No, ne ovat pikkuasioita! Mutta muuten olen kovin vähäpuheinen. Kaikki vaan Jumalalle! Minulta on viety kaikki. Rukouksen voima vaan on jätetty. Jos sinua kiusataan — niin elä ole huomaavinasi. Pirut ne kiusaavat. Minuakin ne ovat kiusanneet. Oma veljeni. Pieksi. Ja vaimoni. Syötti minulla arsenikia. Minä olin kuin hiiri hänen käsissään. Minut varastettiin putipuhtaaksi. Sanoivat vielä, — että minä muka olin sytyttänyt kylän. Ja aikoivat heittää minut tuleen. Ja vankeudessa sain olla. Mutta kaikki on ollutta. Langetettiin tuomio — ja sain istua. Jumala olkoon heille armollinen. Minä olen antanut kaikille anteeksi. En minä ole syyllinen — vaan olen antanut anteeksi. Oman — itseni tähden. Kokonainen vuori loukkauksia oli minun päälläni. Ne olivat tukehduttaa minut. Vaan kun annoin anteeksi, — niin kaikki oli mennyttä. Vuori poistui. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Niinpä sinäkin — anna kaikille anteeksi… Minä en nyt — tarvitse mitään. Ja sinäkin tulet samallaiseksi.
Neljännellä käynnilläni pyytää hän minulta:
— Tuo sinä minulle leivänpala. Minä imeskelisin sitä. Olen kovin heikko ja — anna sinäkin Kristuksen tähden minulle anteeksi!
Minun kävi häntä niin sääliksi, että sydäntäni särki. Kuuntelen hänen hourailujaan ja ajattelen:
— Minkätähden pitää olla näin, Herra? Minkätähden?
Mutta hän jatkaa värähtelevällä kuivaneella kielellään: