— Minun luuni ovat kipeät. Yöt päivät niitä särkee. Kun imen leivänkannikkaa, — niin on helpompi, ehkä. Ja sitten syyhyttää minua, ja se estää. Estää rukoilemasta. Mutta joka hetki pitää rukoilla. Unissakin. Muuten piru heti muistuttaa itsestään. Se sanoo nimesi ja missä sinä olet asunut, kaikki. Tuolla uunilla se istuu. Ei se siitä vähääkään välitä, vaikka se väliin on kuumuudesta punainen. Se on — tottunut siihen. Harmaana istuu se vastapäätä minua. Minä olen ristinnyt sen, — enkä sitä enää viitsi katsoakaan. Se ikävystyttää minua. No niin. Milloin se taas kulkee hämähäkin kaltaisena pitkin seinää. Toisinaan se harmaana riepuna puhelee ilmaan. Se on nähtävästi aina eri tavalla eri henkilöitten kanssa. Mutta ikävä sillä ukolla mahtaa olla. Hän on määrätty — vartioimaan minua. Vaan ei sillä ukolla makean leivän päivät ole. Minä en enään ole suutuksissanikaan häneen. Ja pirukin on tyytyväinen. Minä olen tottunut siihen. Mutta nyt olet sinä suuttunut itse itseesi. En minä katso sinua. Ei hän ole mitään enään. Yhä se sentään muistuttaa minulle entistä nimeäni.
Ukko kohottaa päätään ja sanoo tavallisen kovalla äänellä:
— Minun nimeni oli Mihaila Petrow Vjahirjeff!
Ja sitten hän taas vaipui ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
— Sellaista se piru puhelee… Voi sinua, piru! Oletko sinä täällä, veli? Mene Herran nimeen!
Minä olin vähällä itkeä kiukusta sinä päivänä… Minkätähden tuon ukon pitää olla tuollainen. Mitä kauneutta on hänen urotyössään? Minä en ymmärrä mitään! Koko päivän ja paljon jälkeenpäinkin muistelen minä häntä, ja minusta tuntui aina silloin, että joku piru ärsytti minua.
Kun minä viimeisen kerran menin hänen luokseen, niin täytin taskuni lämpimällä leivällä; — vihaisena ja kiukkuisena ihmisille kannoin minä tätä leipää hänelle. Ja kun annoin sitä hänelle — kuiskasi hän:
— Ohoo-ho! Lämmintä! Ohoo-o…
Hän kohottautuu ruumisarkussaan, höylänlastut narisevat hänen allaan, kätkee leivän ja kuiskaa:
— Ohoo-ho!