Ja pimeys, ja seinien home — kaikki tuntuu liikkuvan ja kertaavan hiljaisella äänellä päämunkin kuiskauksen:
— O-o-oo.
Neljä kertaa viikossa otti hän vastaan ruokaa, ja hänellä oli luonnollisesti nytkin kova nälkä.
Tällä viimeisellä kerralla ei hän sen enempää puhellut kanssani, vaan imeä nassutteli leipäänsä. Nähtävästi ei hänellä enään ollut hampaitakaan.
Odotettuani siinä jonkun aikaa sanoin vihdoin hänelle:
— No, anna nyt minulle anteeksi, isä Mardari, minä lähden nyt pois enkä enään palaa. Ota myöskin vastaan kiitokseni!
— Niin, niin, — vastaa hän hätiköiden, — kiitos sinullekin, kiitos!
Elä puhu munkeille mitään. Leivästä nimittäin. Ottavat vielä pois! He
ovat kateellisia, munkit nimittäin. Pirut näkyvät tuntevan heidätkin.
Pirut tietävät ja tuntevat kaikki. Mutta vaikene sinä!
Tämän jälestä hän pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin juhlallisesti — pääpappi tuli kaupungista pappien kanssa ja piti surujumalanpalveluksen. Tämän jälestä kuulin minä, että ukkovainajan haudalla paloi itsestään öisin sininen liekki.
Kuinka paljon surkuteltavaa tuossa kaikessa oli, ja kuinka suureksi häpeäksi se oli ihmisille!
Pian tämän jälkeen teki elämäni äkkikäännöksen.