Grishan vielä ollessa luostarissa sattui minulle ilkeä tapaus. Minä tulen kerran aittaan, ja siellä makaa Mihaila säkkien päällä ja harjoittaa itsesaastutusta. Se tuntui minusta sanomattoman vastenmieliseltä. Minä muistin ne ruokottomat sanat, joita hän käytti naisista puhuessaan, muistin hänen inhonsa naisia kohtaan, ja minä syljin, hyppäsin leipomoon, vapisin suuttumuksesta, häpeästä ja surkuttelusta. Ja hän minun perässäni… Lankesi polvilleen, rukoilee, että minä en puhuisi kenellekään, ja sanoo:
— Kyllä minä tiedän, että hän kiusaa öisin sinuakin. Perkeleen valta on kovin suuri…
— Valehtelet, — huusin minä, — ja mene sinä nyt kaikkein pirujen luokse, sika! Sinäkö tässä vielä muka leipoisit, koira!
Minä haukun, en voi pidättää itseäni. Ell'ei hän olisi rivoilla sanoillaan siihen määrään solvaissut naisia, niin — koira vieköön…
Ja hän matelee yhä minun edessäni sekä pyytää, että minä vaikenisin.
— Tokko tuosta nyt puhumaankaan, — sanon minä. — Minä häpeän sinun puolestasi. Mutta kauvemmin en tahdo tehdä työtä sinun kanssasi… Ja sano sinä, että minulle annettaisiin muuta työtä.
Ja tästä minä pidin kiinni.
Siihen aikaan en minä vielä tuntenut enkä ymmärtänyt ihmisiä, ja minä koettelin itse ainoastaan — pysyttäytyä syrjässä.
Mihaila sairastui ja vietiin sairashuoneeseen. Minä saan nyt työskennellä vanhimpana, ja minulle annettiin kaksi apumiestä. Näin kului noin kolme viikkoa, ja sitten kutsuttiin minä aivan odottamatta muonavarain hoitajan luokse, joka ilmoitti, että Mihaila nyt on tullut terveeksi, mutta ei halua työskennellä minun kanssani niskoittelevan luonteeni tähden, ja siitä syystä olen minä määrätty nostelemaan kantoja metsässä. Tätä pidettiin rangaistuksena.
— Minkätähden? — kysyn minä.