Juotuansa teen kiipesi hän akkunalaudalle. Vankilaa ympäröivän korkean muurin vieressä käveli polkua pitkin kiirein askelin kädet selän takana, leveäharteinen musta mies, yllänsä paksu lyhyt takki ja päässään korkea lippalakki. Toisinaan heilautti hän päätään voimakkaalla liikkeellä, loi pikaisen silmäyksen akkunaan ja käveli edelleen. Mischa tunsi monta kertaa, kuinka tämän kirkkaitten silmien terävä katse hiipasi hänen kasvojaan. Hän halusi sanoa miehelle jotakin, ilmoittaa nimensä, kysyä, mistä syystä hän istuu vankeudessa. Ja heti kun mies astui akkunan kohdalle, huudahti Mischa hiljakseen:
— Kuulkaa!…
Jostakin akkunan alta ilmestyi vahtisotamies, uhkasi sormellaan ja sanoi karkeasti:
— Hei… ei saa!…
Lippalakkinen mies kohautti olkapäitään, hymyili ja käveli edemmäksi. Mischa hyppäsi lattialle. Häntä harmitti hieman vahdin esiintyminen ja kovin ilahdutti kirkassilmäisen miehen hymyily; nuorukaisesta tuntui että tuo hymyily herätti hänen ja miehen välille miellyttävää myötätuntoisuutta ja yhdenvertaisuutta…
Puolenpäivän tienoissa astui komeroon nuori ja hoikka kuin ruoko — vanginvartija, jonka kasvot olivat rokonarvista melkein muodottomiksi muuttuneet. Hän seisahtui ovensuuhun ja Mischaan katsomatta lausui hiljaa:
— Lähtekää kävelylle…
Oli kovin kosteata. Vankilan pihalla kivien välissä kuopissa läikkyivät seisovat vesilätäköt. Kolme vankia käveli pitkin pihaa varsiluudat kädessä la'aisten laiskasti vettä portille päin, mutta samea ja sakea likavesi valui takaisin kivien välitse kuoppiin…
Vanginvartija kuletti Mischan vankilan nurkan taakse ja sanoi hiljakseen:
— Kävelkää tässä, kulmasta tuonne seinään… vankien kanssa on puhelu kielletty!