Tässä äärettömän korkean sinisen taivaan alla sana "kielletty" kävi Mischan sydämelle aivan kuin olisi kuullut sen ensi kertaa elämässään ja sen soinnussakin tuntui olevan jotain aientavaista, röyhkeästi rajoitettua ja tylsistynyttä. Hän rypisti kulmakarvojansa ja katsahti vanginvartijaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat ja jäykät kuin — ruma naamari. Poskipäissä sekä leuassa kasvoi siellä täällä hyvin naurettavalla tavalla vaaleita karvapensaita, silmät näissä kasvoissa näyttivät vierailta ja tarpeettomilta. Ne olivat mustat, soikeat — aivan kuin kauniilla naisella; pelokkaasti ja pehmeästi pitkillä silmäripseillä peitettyinä katselivat ne lempeän surullisesti; niistä loisti jotain arkaa neuvottomuutta eivätkä ne olleet ollenkaan traagillisessa sopusoinnussa näitten runneltujen kasvojen kanssa…
— No, mutta — kävelkäähän! — sanoi vanginvartija. — Seisahdella — on myöskin kielletty…
Mischa alkoi kulkea hitaasti, vanginvartija katsahti ympärilleen ja seurasi häntä vähän taampana.
— Miksi te aina kapinoitsette? — kysyi vanginvartija hiljaa katsoen maahan. — Lukisitte vaan hiljakseen… pääsisitte prokuraattorin apulaiseksi — siinä kaikki! — Mutta te — kapinoitsette… niin nuori ja pulska… Onko teillä äitiä?…
Liikutettuna hänen hiljaisista sanoistaan seisahtui Mischa, naurahti ja pannen kätensä rinnoilleen aikoi myöskin sanoa jotain yksinkertaista, hellää… mutta vanginvartija peljästyen hypähti edemmäksi, vilkasi ympärilleen ja kuiskasi sukkelasti:
— Menkää, menkää! Jos näkevät niin sakottavat minua puhelusta… siinä kaikki!
Hän läksi pois ja katosi vankilan nurkan taakse, mutta nuorukainen, rinta täynnä sekavia surun, uteliaisuuden ja ilon tunteita, alkoi kävellä hitain askelin pitkin vankilan muurin vierustaa…
Matalan, tanakan, aivan kuin jossain määrin maan sisään painuneen likaisenharmaan nelitornisen vankilarakennuksen ylitse levisi laajana aivan kuin syys-sateitten pesemä ja auringon vaalentama kalpeansininen taivas… siinä oli jotain autiota, kaihoa herättävää, kylmää… ja vankilan kosteat seinät hohtivat myöskin surunsekaista kylmyyttä…
— Kuinkahan kauan minun täytynee täällä istua? — ajatteli Mischa itsekseen katsellen ympärilleen. Kyllä minä nytkin jo voisin kertoa hyvin paljon hauskaa vankilaelämästä, jos päästäisivät minut pois, tuumaili hän itsekseen. Ja mieleen juolahti taasen katu, yhteensullottu ihmisjoukko, poliisien mustat muodot, tyttönen…
Muistelmien viehätyksen innostamana hän ei huomannutkaan, miten sukkelaan kävelyaika oli kulunut, ja kun rokonarpinen vanginvartija lähestyi, sanoen: