— Tehkää hyvin, lähtekää komeroon… huudahti hän ihmetellen:
— Joko nyt?
Vanginvartija nyökäytti päätään vakuudeksi. Käytävässä ilmoitti hän hiljaa Mischalle:
— Minun äitini on vaivaistalossa…
Ja painoi päänsä alas, anteeksi anovan tavoin.
— Vai niin!… No — eihän se mitään! sanoi Mischa hymyillen löytämättä sopivampia sanoja. Taasen sulkeutui komeron raskas ovi, taasen rämisivät raa'asti ja vihaisesti ovenlukko ja salparaudat… Mischa seisahtui keskelle komeroansa, katseli sitä, istuutui makuulavalle ja — yht'äkkiä tuntui aivan kuin hänen ajatuksensa ja tunteensa olisivat alkaneet sulaa. Nuorukainen tunsi itsessään kummallista tyhjyyttä, jähmettyi ja vaipui puolihorroksiin…
Näin kulki hänen elämänsä päivästä päivään, yksitoikkosen säännöllisenä, yksitoikkosen harmaana… kuitenkin tipahti joka päivä hänen sieluunsa pieni, tuskin huomattava pisara jotakin uutta — ja jokainen vaikutus, vaikka se olisi kuinkakin mitätön ollut, näytti kirkkaalta tämän elämän himmeällä pohjalla.
V.
… Tarkastus on jo aikoja päättynyt ja vankila nukkuu raskaassa unessa. Ovenreijän kautta kuuluu käytävältä aika ajoin kaikenmoisia omituisia ääniä… Luultavasti joku höpisee tai hourailee unissaan. Oven takana raapaisevat lattiaa hiljakseen vanginvartijan askeleet — tänään on vahtivuorossa vanhus, jolla on liikkumattomat silmät. Hän kävelee hitaasti pitkin käytävää ja höpisee itsekseen, Mischa loikoilee lavalla, kuuntelee tarkasti ja ajattelee.
Tänään kävelytunnilla kertoi rokonarpinen hänelle koko historiansa.