Hänen isänsä oli upseeri, tämä vietteli hänen äitinsä — neulojattaren — hylkäsi hänet — jätti muistoksi itsestään ainoastaan valokuvan ja lapsen. Neljätoista vuotias nuori nainen hoiti poikaansa ja teki työtä, teki työtä alati levähtämättä, eikä hänellä koko elämässään ollut mitään muuta kuin lapsensa. Hän pani poikansa kiertokouluun, sitten kaupunkiin kouluun, mutta siellä kerran muuan opettaja tukisti poikaa, jolloin äiti, joka ei milloinkaan lapselleen kovaa sanaakaan sanonut, otti hänet jälleen luoksensa kotiin. Sitten parin vuoden kuluttua hankki äiti hänelle kirjurinpaikan tutkijatuomarin luona, itse neuloi neulomistaan, laitteli tekokukkia, kutoi sukkia, teki työtä työn perästä. Poika otettiin sotamieheksi. Siellä hän, jonka äiti oli hellyydellä kasvattanut ja rakkaudella itseensä kiinnittänyt, ei jaksanut kauemmin kärsiä aliupseerin ilkkumista ja pilkkaa, vaan löi päällikköään harjoitusaikana. Rangaistukseksi tästä joutui hän kolmeksi vuodeksi kurituskomppaniaan, saamatta lukea hyväkseen siellä kuluneita palvelusvuosia. Mutta äiti, joka jo oli iäkäs ihminen, teki vaan työtä ja itki poikansa kovaa elämän kohtaloa. Palveltuaan sotaväessä seitsemän vuotta palasi hän kotiinsa runneltuna, uupuneena ja pelokkaana, löysi äitinsä melkein sokeana ja työhön kykenemättömänä anomassa almuja kirkon rappusilla… Vielä silloinkin lahjoitti äiti pojalleen kaulahuivin, voimiensa viimeisen hedelmän, jonka hän puolisokeitten silmäinsä edessä raihnaisilla sormillaan oli neulonut — kaiken elämänsä työn oli hän antanut nurkumatta pojalleen.

Moneen kuukauteen ei poika saanut minkäänlaista tointa, vaan eleli niillä armopaloilla, joita äiti kerjäten kokosi. Vihdoin viimeinkin sai hän paikan vankilassa. Äiti tuli tykkänään sokeaksi. Eräs hyvä ihminen toimitti silloin ämmärukan vaivaistaloon, jossa hän vielä nytkin kutoo sukkia pojalleen…

— Siinäpä nainen! — tuumaili Mischa. Miten paljon työtä ja miten paljon rakkautta hänen elämässään… miten yksinkertaista ja liikuttavan kaunista!

Hän muisti rokonarpisen pelokkaita, hämmästyneitä silmiä ja tämän kuiskaavaa ääntä…

— Mutta — miksi? Mikä on ollut tarkoitus kaikella tällä rakkaudella ja työllä, jos poika kuitenkin…

— Herra Malinin! — kuului kova kuiskaus.

Mischa hyppäsi makuulavalta — ovenreiässä loisti rauhattomana vanginvartijan silmä. — Mitä te puhutte — kysäsi vanhus.

— Minä? En minä puhu… — vastasi ihmetellen Mischa.

— Kuulinhan minä!

— Saattaa olla, että…