— Olen ollut täällä… seitsemäntoista vuotta, — vastasi ukko levollisesti, lisäten samalla: kahdeksastoista on menossa…
Katsellessaan vanhuksen himmeätä silmää ja pitkää rustonenää oli Mischa juuri aikeessa kysyä:
— Vartioitteko te sisarennekin poikaa samalla tavalla kuin minua nyt?
Mutta peläten loukkaavansa vanhusta, ei puhunut siitä mitään, sanoi vaan:
— Kauanhan te olette täällä ollutkin…
— Odottakaas — minä tuon tuolin itselleni — kuiskasi vanhus silmää iskien, — muuten niin — minun on vaikea kyyristyä… selkää kivistää!
Hän meni. Mischa seisoi oven edessä kuunnellen vanhuksen raapivia askeleita ja ajatteli:
— Jos ihmisellä kerran on sielu — niin tuolla se varmaankin on himmeä, ryppyinen ja kuiva kuten hänen kasvonsakin…
Vanhus palasi, asetti hiljakseen tuolin oven eteen ja aukkoon ilmestyi uudelleen hänen silmänsä sekä sen päälle korkealle kohotetut harmaat tuuheat kulmakarvat.
— Kas, näin on paljoa parempi, — puheli hän itsekseen. — Nukkua en voi — luita kivistää… Kun tekin valvotte… niin puhellaan tässä… Yöllä sitä kyllä saapi… päivällä on kielletty, mutta yöllä — kuka sitä tietää? Päivällä minä teeskentelen, olen olevinani ankara teille… muuten ei voi, päälliköt vaativat sitä! Mutta yöllä voin teidänkin kanssanne puhella… Sentähden että — ettehän te mikään pahantekijä ole? Ette tappanut, ette varastanut… Heh-hee! Punaposkinen olette, nuori… minun on sääli teitä… Te nauratte, olette iloinen, aivan kuin olisi joku arvonimi teille annettu… ah, nuoruus, nuoruus! Tottelisitte esimiehiänne — niin…