— Kuollut on…
— Niin, niin… kaikkihan me kuolemme!
He puhelivat kumpikin kuiskaamalla ja heidän äänensä suhisivat hiljaisuudessa kuten kuivat lehdet syksyllä. Aivan kuin ajan kulkua laskien ja minutteja merkiten kuuluivat akkunan alta vahtisotilaan maahan tömähtävät täsmälliset askeleet. Jostakin kaukaa läpi kostean yön pimeyden kuului hyvin hiljalleen tornikellon lyöntien surullisenlaulava sointu.
— Eikö teillä ole ikävä täällä? — kysyi Mischa.
— Vanhuksilla on jokapaikassa ikävä… vastasi hänelle oven takaa kylmä tasanen kuiskaava ääni.
— Tuota… oliko teillä sääli sisarenne poikaa… silloin kun hän täällä istui?
— Mitä hänestä sääliä, jos hän kerran ihmisen tappoi… Sisartani on sääli… Mutta jos ken on ihmisen tappanut…
Vanhus vaikeni äkkiä ja hänen kasvonsa katosivat aivan kuin olisivat pudonneet alas. Mischa katsoi aukkoon odottaen.
— Miksi sinä valehtelet? — kuului oven takana lauhkea, hiljainen kysymys.
— Mitä te sanoitte? — kysyi Mischa kumartuen oven reikään.